Kiitos ystävättären Facebook -postauksen päädyin tutkiskelemaan valittamista. Olenkin humpsahtanut aika syvälle aiheeseen. Olen miettinyt:
- Ihmisiä, jotka eivät juuri valita. Miten he tekevät sen?
- Ihmisiä, jotka valittavat kaiken aikaa jostain.
Joilla on ehkä jopa valittajan maine.
- Ihmisiä, joiden valitusta jaksaa kuunnella ja niitä joiden
valitusta ei jaksa kuunnella. Miten toiset onnistuvat valittamaan mielenkiintoisesti? Ehkä jopa rakentavasti? Millaista oma valitukseni on?
Olen huomannut, että on eri asia valittaako
- omista asioistaan
- maailman asioista
- valittaako muille
Jälkimmäistä lienee kaikkein vaikein jaksaa sietää.
Entä sitten miksi valitetaan? Onko taustalla vain halipula?
Ja mikä sitten on valittamista?
Tekeekö asiasta valituksen se, että se sanotaan rutisevalla äänellä? Meidän kolmevuotiaalla on muuten tälläinen vaihe juuri nyt. Pahiten se iskee väsyneenä. Koko puhe muuttuu rutinaksi, josta ei oikein edes saa selvää ja joudun sanomaan, että sanotko ihan tavallisella äänellä. Joskus hän koittaa uudelleen ja puhe tulee yhä valituksena ja hän havahtuu siihen itsekin ja päädymme nauramaan.
Vai tekeekö aihe sen? Ainahan on myös niin, että kuulijan omat kokemukset vaikuttavat siihen miten asiat kuullaan. Vaikuttaako muuten myös se, jos postaan kurjista asioista, mutta laitan kuvaksi naamani, jossa hymyilen kuin naantalin aurinko? Taidan jättää tämän postauksen ihan vaille kuvia.
Voiko tälläisenä testikautena, kun ei absolut halua päästää yhtään valitusta suustaan, sitten puhua mistään mikä ei ole aivan fantastisen ihanaa? Entä jos vain toteaa? Missä se raja kulkee? Miten todetaan neutraalisti?
Voinhan vain todeta, että vauva ei nyt nuku hyvin, että minäkin siis nukkunut pari viikkoa kehnon puoleisesti. Vai voinko? Vai onko se heti valittamista? Entä jos joku esim. kysyy kuulumisia? Vaikka juuri, että miten teillä nyt nukutaan? vastaanko huonon yön jälkeen, että "Tempur-patjalla nukuin!"
