Minä imetän yhä vain vaikka jo moni kulmiaankin nostelee. Vaikka vasta eilen tytär puri niin että tähtiä näin ja vaikka olisi monta järkisyytä lopettaa.
On ensimmäinen luopumisen paikka. Hän ei ole enää sylivauva. Teen työtä, en nyt ihan surutyötä, mutta havahdun ajattelemaan, että vanhemmuus on myös sarja luopumisia.
Hän on sylissäni niin autuas.
Tytäralus kiinnittyneenä emoalukseen.
Tankkaamassa ravintoa ja läheisyyttä.
Kiitollinen ilme kasvoillaan kertoo, että tämä on maailman paras paikka. Vaikka välillä tuskittelen, en tahdo sitä häneltä viedä, ennenkuin hän osoittaa, että nyt riittää. Olen koittanut vähentää imetyshetkiä. Tarjota maitoa, velliä ja mehua alvariinsa, ettei rintamaito tulisi taaperolle mieleen. Antaa syliä muuten vaan, mutta hänpä naputtaa tietäväisenä tissiä, ikään kuin "etkös nyt tajua kaivaa esiin, minulla on tässä muutakin puuhaa, en ehdi jouten tässä sylissäsi istuskella".Välillä jo mentiinkin päivät muutamalla imetyksellä, mutta hampaat ja flunssa toivat mukanaan taantuman.
Tässä istuessani mietin läpi taaperoiän, uhmaiät, koulujen alkamiset, ekat poikaystävänsä, kokeilut ja nyrjähdykset, omat tyylinsä ja tiensä etsimiset, ja vihdoin pesästä lehahtamisen. Eikä se äitiys (onneksi) siihenkään lopu. Silti:
Koitan pitää mielessäni, varamammani sanat, että "lapset on lainaan annettu" ja ohjenuorana, että "tarvitaan juuret ja siivet". Omaan lapsuutenikin olen monesti palannut. Eilen juuri isäni kanssa näitä mietittiin. Onneksi on itsellekin siipiä, juuria, ja eväitä ehtinyt kertyä. Ja nyt on voimaa rakastaa omaa lasta. Ja kyllä, totta tosiaan, monesti nytkin vielä viisaan äitini syliin palaisin ja kysymyksillä pommittaisin, kun mietin, miten parhaiten ravita lasta, että hänelle kasvavat sekä vahvat juuret että siivet irtautua emoaluksesta pikku hiljaa.
