Joulumyyjäiset

Täälä ollaan! Jos et pääse paikalle, niin osan JUJU:n tuotteista saat myös postitse täältä.

Hei, me upotaan!

 
Ainakin yks meistä viihtyi remontin keskellä (ja sai valitettavan paljon aikaiseksi)

 Uudet ja vanhat keittiökoneet olohuoneessa rintarinnan.

Joissain vaiheessa, koko kuopuksen odotuksen ja elämän kestänyttä remonttia, aloin miettiä että mitä ihmettä me oikein ajateltiin. Jos nyt mitään ylipäätään ehdin miettiä. Koko ajatus salpaantui siinä sekämelskassa ja enimmäkseen ryntäilin paikasta toiseen koittaen pitää jälkikasvun elävien kirjoissa. 

Me ei kyllä yhtään tajutttu mihin ryhdyttiin. 

Tuossa loppusuoran vasta häämöttäessä elämä alkoi olla jatkuvaa selviytymistaistelua: Kun kaksi pientä lasta pyörii jaloissa, betonia valetaan yöllä. Kun puusepän aikaataulu heittää kahdella kuukaudella ja ruokaa laitetaan ulkosalla, palaa siinä moni muhennos pohjaan. Kun koko kellarikerros on tyhjennetty putkiremontin ja asbestinpoiston tieltä, ylläkko ja kaapit tyhjennetty putkinousujen tieltä, on koko muu talo täynnä ylimääräistä tavaraa.  Kun koti on kuukaudesta toiseen kuin pommin jäljiltä, vaikka kuljet koko ajan  koukkien tavaroita, kuin virkkuukoukku. Kun remontti ei etenekään kuten suunniteltu, vaikka kaksi ihmistä painaa koko hereillläoloaikansa, sitä jossain vaiheessa vaan toivottomuus alkaa vallata mielia-alaa.

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että me upotaan.

Nyt on kellarikerrokseen tehty uusi huone (sen seiniä on tosin nyt revitty putkitöiden vuoksi), taloon on tehty kaksi katosta, koska lämminvarasto muuttui sisätiloiksi, eikä vaunuille, pyörille jne ollut enään paikkaa. Etupihan kiveystä tehtiin kaksi kesälomaa. Asbestista ei tarvitse enään kantaa huolta, se on nyt purettu. Patteriverkko ja käyttövesiputket on uusittu. Itse suunniteltu puusepän vamistama keittiö on paikallaan. Vielä on banaanilaatikoita nurkissa ja kellarikerron mullin mallin. Kaiken uurastamisen jälkeen  hyviä asioita on alkanut tapahtua.

Hei, me selvitään tästä.

Nyt on aika siivota kaappeja

Kevyt kenttälounas. Lapsilta jos kysytään, niin tämä on varmaan paras ruokakuukausi ikinä.

 

Evakkokeittiöni kuistin nurkassa. Paikka johon nippanappa uskalsin laittaa keittolevyn, ettei lapset kiskaise kattilallista kiehuvaa vettä päälleen. Käyn siellä oven takana kokkailemassa.

Voisin kirjoittaa pitkästikin siitä, miten hermo kiristyy, kun koittaa kahden pienen lapsen kanssa elää keskellä putkiremonttia ja vielä ilman keittiötä. Miten sitä aamulla miettii, että mihin sitä jyskettä ja pölyä pakenisi, ettei poika satuta itseään työkoneisiin ja mistäs sitä seuraavan aterian taikois, kun ei kuukautta voi pelkkää einestäkään syödä.

Vaan en kehtaa. Tämä pienoinen epämukavuus saa ajatuksen useasti päivässä siirtymään kodittomien arkeen. Erityisesti näiden äitien ja isien tunteisiin, jotka peittelevät lapsensa pahvikartongin päälle täällä Euroopassakin.

Samaan aikaan kun omaa hermoa kiristää patteri-, käyttövesi ja keittiöremontti Eurooppa on täynnä niitä, joiden koti on tuhottu ja niitä jotka ovat henkeään varjellen kotinsa jättäneet. Suomeenkin on saapunut lapsia ja nuoria yksin ilman vanhempiaan -jopa shortseissa.

Jos jotain hyvää haluaa nähdä, niin putkiremonttimme ei siis voisi parempaan aikaan sattua. Tavarapaljoutemme on häpeällistä.  Varsinkin se kaikki turha, mitä ilman koti olisi ilmavampi ja seesteisempikin. Miten nopeasti omakotitalo on täyttynyt tavarasta vajaaassa kymmenessä vuodessa. Mm kolme Ikeakassillista vaatetta olen saanut jo lähtemään ja kunhan pöly laskeutuu ja pääsemme purkamaan banaanilaatikoita, joihin tyhjennettävien tilojen tavarapaljouden pakkasimme, käymme kaiken vielä läpi.

Jos oma seuraava sisustusprojektisi on energiaa tukkivasta tavarasta eroon hankkiutuminen, niin kurkkaa vaikka tänne, tänne tai tänne. Ehkä siellä on joku, jota takkisi voi lämmittää tai jonka voit tehdä muuten onnelliseksi.

Kivipihan lumoissa

Veljen ja isän askartelema moottoripyörän rengas on kunniapaikalla. Uljas elefanttiheinä kasvaa sen sisällä.

Kivi sanoo. "Tässä olen. Tulkoon myrsky, tulkoon talvi, kasvakoon sammal ylleni. Istun tässä ja katson miten lapsenne kasvavat ja miten selkänne kääntyy kumaraan."

Tässä se on. Unelmiemme piha. Kahden kesän uurastus. Katsomme sitä hartaina kuin vastasyntynyttä. Joskus iltasella kun lapset on saatu nukkumaaan hiippailemme vielä etukuistin ikkunaan. Tunne on melkein kuinn nukkuvaa lasta ihaillessa. Kivi huokaa rauhaa ja vakautta. Muutos runneltuun, rikkoruohon sekaiseen rapakkoon on huikea. 

Me emme viisastu

Tasoitimme, kaivoimme, peittelimme juurimatoin, 

asettelimme, kyykimme ja kannoimme edes takaisin.

Koska viime kesänä lomat jäi vähän niinkuin projektejen alle, päätimme silloin kesällä 2014, että ensi kesänä emme tekesi mitään isompaaa. Mutta kuuntelimmeko me itseämme. saati muistimmeko enää, miten pahasti aina alimitoitimme projekteihin kuluvan ajan. No emme. Jos mahdollista, niin haukkasimme vielä isomman palan.

Sunnittelimme ja toteutimme käsivoimin etupihan kiveyksen ja kyykimme siinä sitten koko kesän, mitä nyt rakensimme yhden katoksen, puöritimme muun arjen, suunnittelimme keittiöremontin ja hitto vie päästimme sen putkiremonttia kauppaavan heebon sisään ja astuimme vielä siihenkin ansaan. Tätä kirjoittaessani ihmettelen, mikä meitä vaivaa?

Kirjoitankin tähän nyt isoilla kirjaimilla, että:

ENSI KESÄNÄ EMME OTA MITÄÄN KUKKASIPULEIDEN ISTUTTAMISTA 

JA MAJAN RAKENNUSTA SUUREMPAA PROJEKTIA TYÖN ALLE. 

Salainen puutarha

Tänä sateisena ja koleahkona kesänä puutarhamme kasvoi kasvamistaan. Kaikki tuntui kasvavan tiheämmin, korkeammalle ja rehevämmin kuin koskaan. Vai kuka nähnyt kolmatta metriä korkeita nokkosia. Ai että voi kukkiva nokkospuska olla ylväs!

Kaiken kaikkiaan puutarha muuntautui tänä kesänä todelliseksi salaiseksi puutarhaksi ja saatoin vain koittaa hakea sitä tunnetta muistoistani, miltä puutarha tuntui, kun itsellä oli pituutta vain puolin ja toisin metrin verran kuten lapsillla tänä satumaisena sadekesänä.