Hei, me upotaan!

 
Ainakin yks meistä viihtyi remontin keskellä (ja sai valitettavan paljon aikaiseksi)

 Uudet ja vanhat keittiökoneet olohuoneessa rintarinnan.

Joissain vaiheessa, koko kuopuksen odotuksen ja elämän kestänyttä remonttia, aloin miettiä että mitä ihmettä me oikein ajateltiin. Jos nyt mitään ylipäätään ehdin miettiä. Koko ajatus salpaantui siinä sekämelskassa ja enimmäkseen ryntäilin paikasta toiseen koittaen pitää jälkikasvun elävien kirjoissa. 

Me ei kyllä yhtään tajutttu mihin ryhdyttiin. 

Tuossa loppusuoran vasta häämöttäessä elämä alkoi olla jatkuvaa selviytymistaistelua: Kun kaksi pientä lasta pyörii jaloissa, betonia valetaan yöllä. Kun puusepän aikaataulu heittää kahdella kuukaudella ja ruokaa laitetaan ulkosalla, palaa siinä moni muhennos pohjaan. Kun koko kellarikerros on tyhjennetty putkiremontin ja asbestinpoiston tieltä, ylläkko ja kaapit tyhjennetty putkinousujen tieltä, on koko muu talo täynnä ylimääräistä tavaraa.  Kun koti on kuukaudesta toiseen kuin pommin jäljiltä, vaikka kuljet koko ajan  koukkien tavaroita, kuin virkkuukoukku. Kun remontti ei etenekään kuten suunniteltu, vaikka kaksi ihmistä painaa koko hereillläoloaikansa, sitä jossain vaiheessa vaan toivottomuus alkaa vallata mielia-alaa.

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että me upotaan.

Nyt on kellarikerrokseen tehty uusi huone (sen seiniä on tosin nyt revitty putkitöiden vuoksi), taloon on tehty kaksi katosta, koska lämminvarasto muuttui sisätiloiksi, eikä vaunuille, pyörille jne ollut enään paikkaa. Etupihan kiveystä tehtiin kaksi kesälomaa. Asbestista ei tarvitse enään kantaa huolta, se on nyt purettu. Patteriverkko ja käyttövesiputket on uusittu. Itse suunniteltu puusepän vamistama keittiö on paikallaan. Vielä on banaanilaatikoita nurkissa ja kellarikerron mullin mallin. Kaiken uurastamisen jälkeen  hyviä asioita on alkanut tapahtua.

Hei, me selvitään tästä.