Ensimmäisenä portilla, autossa, veneessä. Varmistamassa paikkaansa. Koira oli niin kiltti, että sen saattoi ottaa mukaan mihin vain. Ja niin se otettiinkin, mihin vain laki suinkin salli. Ei sitä oltu koulutettu. Rakkaudella oli otettu arkeen mukaan. Ehkä siitä siksi tulikin sellainen omanlaisensa. Se totteli, koska se tahtoi osallistua. Vähän viiveellä, jos kutsu kävi epämieluisiin puuhiin. Luulen, että se oli varma, että sen parasta ajateltiin: Auliisti odotti, jos punkkia väännettiin silmäkulmasta ja makasi raukean luottavaisena kulkuväylällä silmääkään räpäyttämättä, kun se yli harpottiin.
Nuorempana lapset saivat leipoa sitä loputtomiin, viimeisinä vuosina se alkoi asettamaan vähän rajoja sille sormella silmiin tökkimiselle, jota lapset harrastavat taaperoiässä.
Monta vuotta se nukkui vieressä, kantoi hiekkaa niin paljon sänkyyn, että Mies joskus totesi oleensa kai aika ihastunut, kun suostui nukkumaan kanssani siinä hiekkalaatikossa. Sitten se mokoma alkoi kuorsata niin, ettei me toiset saatu enää nukutuksi. Pitkään koitin ehtiä nukahtamaan ennenkuin kuorsaus alkoi. Sitten laitettiin paikka oven taakse. Joka ilta se sitkeesti kolahti lattialle sänkymme viereen iltatoimien ajaksi. Se tosiaankin oikein kolahti siihen. Rapsutusten jälkeen se lähti huokaisten omalle paikalleen, kun sille sanoi, että "nyt nukutaan".
Se teki omatoimisia retkiään. Lähti aidan välistä muina miehinä ja palasi kohta portin taakse haukahtelemaan. Oli käytävä avaamassa portti, ikäänkuin siitä portista olisi mahdollista livahtaa vain toiseen suuntaan.
Häntä ei tamppaa, kun aamuisin laskeutuu portaat. Sohvalla ja saunan lauteilla on liikaa tilaa. Lautaskäsi nykäisee vielä lattiaa kohden, kunnes tajuaa, että esihuuhtelija on poissa. Kukaan ei poukkoile vaunujen edessä. Kivirappuset ovat nyt melko turvalliset kulkea, kun jalkojen välistä eräs kiireinen ei kiilaa ohi. Joku joka tahtoo olla kaiken aikaa lähellä.
Kaikessa mihin katson on koiran mentävä kolo.
On kuin talon sydän olisi lakannut lyömästä.
