Tuunaajan vähältäpiti

 

Mallilla oli sen verran vauhtia liikkeissään, ettemme minä,
kamerani ja syksyinen valo oikein pysytty vauhdissa mukana.

 

Olen vetäissyt esiin aika päivää sitten aloittamani lomakäsityöni sen lepäiltyä puolisen vuotta kangaspussukassa.  Onneksi, itseni tuntien, ryhdyin alunalkaen tarpeeksi isoon nuttuun, niin se ei nyt kohta valmistuessaan ole jo pieni.

Nyt ollaan loppusuoralla. Ainoa vain, että edellisen sovituksen kohdalla tyttö laittoi kädet puuskaan ja ilmoitti "Ei kai!* Pohdin viikon päivät, että mites tässä nyt edetään, sillä kudon iloista hippineuletta päästäni, mitään mallia tai ohjetta minulla ei tähän ole. On pakko saada sovittaa, kun olen vihdoin saanut kappaleet virkattua yhteen!

Päätän siis, että teen pikaisesti rintapieleen jonkin vekkulin hahmon, jolla markkinoin takin. Tyttö on näistä tohkeissaan. **

Niinpä hehkutan rintapieleen kiinnittämääni mustekalaa ja kun sekään ei auta kuulen hämillisen ääneni sanovan: "Saat muumikeksin, kun laitat mustekalatakin päälle!" Mahtavaa kasvatustyötä. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, ettei puolivuotta nykerretty naule päädy suoraan kierrätykseen. Ja hiphei: se toimi! Takki vedettiin päälle ja kohta jo heiluteltiin iloisena mustekalan jalkoja. Huh!



* Termi joka liitetään nyt kaikkiin kielteisiin vastauksiin. Pienen itsetutkiskelun jälkeen huomasin, että minähän se niin aika usein sanon: Lapsi kinuaa vaikka toista rusinarasiaa, niin minä aloitan: "Ei kai, yksi rasia riittää..." tms. 

**Mieluiten päälle puetaan juuri "Kalapaita", "Pupumekko" ja tukkaan halutaan "pallopimmi" pinniksi.