Onnenkantamoinen (remontissa) jatkuu

Ovi ja ikkuna tulivat ja ovat nyt paikallaan!

Melkoinen työvoitto tämäkin. Marraskuussa tilattu. Moneen kertaan uudelleen lasketut mitat. Aina uutta postia Fenestraan, että tämä ei nyt täsmää ja monta päivää uutta säätöä. Ja sitten kun oven ja ikkunan jo piti olla rahdissa -kuusi pitkää viikkoa myöhemmin- uutiset, että Fenestra on mennyt konkurssin. Ja uusi selvittelyrumba. Vai että  ette edes tiedä missä ovi on? Ai että ette rahtaa, ette anna takuuta jne. Toiset kaksi viikkoa joka päivä sähköpostia ja soittoja sinne tänne.

Mutta siinä ovi nyt on ja ikkunakin, molemman ilman takuuta tosin. Remonttimiehet laittoivat ne päivässä paikalleen ja rakensivat seinän ympärille. Putkimies sai lämmöt päälle. Alkoi näyttää huoneelta.

Nyt enään sisukset kuntoon: Kaikkialle laskeutuvan hiontapölyn siivoaminen. (Ei taida kolme imurointikierrosta riittää.) Epoksilattia betonin päälle,  lisää maalia ovi- ja seinäpintoihin. Takaseinälle kiinteä putket peittävä kirjahylly. Sitten taitaa alkaa se mieluinen puuha, sisustaminen!

Kesemmällä laitetaan sormipanelit oveen ja seinään, niinkuin siinä aina on ollutkin. Rakennetaan katos ylle.
...Ai niin, ja pihan fasadipuoli näyttää tältä. Sitä pääsen laittelemaan, kun vatsa ei ole enää tiellä. (Arvatkaapa miltä tytär näyttää jos sen antaa hetkenkin leikkiä omasssa pihassa...)

Tytön kanssa kahden

Au pair katosi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Viime yö meni valvoskellessa. Olen samaan aikaan sanaton ja sitten taas toisaalta jos raaskisin, tahtoisin sanoa hänelle montakin asiaa:

Kysyä häneltä jäikö häneltä huomaamatta, että me venyimme hänen tarpeidensa mukaan viikkokaudet. Emme sanallakaan arvostellet häntä, jonka aupairhakemus paljastui varsin kaunistelluksi ja joka kaksi viikkoa sopimuksen allekirjoitettuaan kertoi olevansa neljännellä kuulla raskaana. Koitimme auttaa asioiden järjestelyssä, keskustella, kuunnella, neuvoa parhaamme mukaan vaikeassa elämäntilanteessaan. Kyselimme pitäisikö hänen nyt kuitenkin miettiä tilannettaan uudelleen ja lähteä kotimaahan, jossa kaikesta päätellen hyvin toimeentulevat ja avuliaat vanhemmat. Mukautimme työtehtäviä hänen voimiensa mukaan, laskimme omien odotustemme rimaa. Hiljaa keskenämme ihmettelimme, että mahtaako hän saada mitään aikaiseksi, ellei häntä koko ajan kannusta ja tee jo puolitiehen valmiiksi. Soittelimme Kelaan, lääkäriin, ja koitimme järjestää arjen niinä päivinä, kun hän yhtäkkiä laittoi tekstarin, ettei pääsekään hakemaan lasta päiväkodista.  "Sorry kauheesti, en pääse tänään..." (siis tekstarin, mitä jos se olisi jäänyt minulta huomaamatta?). 

Tekstarilla tuli tämäkin ilmoitus ja sen jälkeen ei olekaan kuulunut tytöstä mitään.

Yhtä pyysin. Että miettisi kuviotaan ja pitäisi meitä ajan tasalla missä mennään, ettei yhtäkkiä vaan ilmoittaisi, että "lento lähtee maanantaina", ettemme jäisi ihan pulaan. Ei tietenkään, eihän hän nyt sellaista tekisi! Kolme päivää myöhemmin, mitä tekee hän? Katoaa juuri sinä päivänä, kun Mies lähtee Bangkokiin työmatkalle ja avuntarve olisi suurin!

* * *

Toivon, että hän vielä soittaisi, olisi sen verran reilu, että toisi avaimen, palauttaisi talousrahakukkaron ja rahat ennakkoon maksetusta kahdesta viikosta (ja ne äitiyshousut, jotka ensihätään lainasin, jotka oli lainassa ystävättäreltä, muut hälle annetut pitäköön.) tulisi nyt käymään, vaikka ihan vain, ettei jäisi ihan kauhean paha mieli molemmin puolin.

Kiitos naapureiden, sukulaisten ja ystävien, me selviämme kyllä, mutta harmittaa tälläinen, että me koitimme ennakoida kaiken, ettemme rasittaisi lähipiiriä, kun aavistimme loppuraskauden olevan vaikea.

Paketti Antiikkiverstaasta

     

Tänään oli riemukas päivä! Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta kaikkien näiden koettelemusten jälkeen, kun yksi asia menee kerrasta oikein ja ajallaan, niin se on melkein iloitkun paikka. Jos olisin koiranpentu, niin ilopissakin saattaisi tulla kysymykseen.

Antiikkiverstaasta tilatut hienot, mustat, bakeliittiset pistorasiat ja valokatkaisijat saapuivat juuri niinkuin pitikin ja sähkömies pääsee niitä virittelemään.

Nämä kauniingraafiset pahvirasiat vielä lisäsivät onnentunnetta. On eri asia saada jotain fiiniä (ja tyyristä!) säntillisesti kauniilla etiketeillä varustetuissa rasioissa, kuin laatikonpohjalla muovipusseihin käärittynä.

Kiitos tästä päivästä!

* * *

"Bakeliitti on muotoon prässättyä hartsia joka tunnetaan erinomaisesta muotoilukyvystä ja lämmönkestävyys kyvystä.(verrattuna esim. muoviin.), lisäksi sillä on erinomainen eristyskyky sähköiskuja vastaan. Bakellittia alettiin käyttää porsliinin tilalta 1930-luvun alussa. Vanha bakeliitti oli ruskeaa, ruskeanmustaa tai mustaa, mutta sitä esiintyi myös 1940-50-luvulta lähtien valkoisena."

Joulukuu-tammikuu

Päätimme mennä yksityiselle ultraan viikolla 16, vaikka sikiö olikin vielä kovin pieni. Niin pieni, vain 180 grammaa, että läheskään kaikkea tuskin voitaisiin nähdä, eivätkä elimetkän vielä valmiita. Kahden kuukauden odottelu raskausviikoille 20 vain tuntui ylivoimaiselta piinalta.

Vatsa alkoi näkyä ja töissä oli kerrottava, että odotimme. Että sitä oli vaikea kertoa. Pelkäsin kaikkia niitä onnitteluja ja kiirehdin sanomaan, että on epävarmuutta. Yhtä lailla pelkäsin ja kavahdan vieläkin sitä, miten odottajalta kysytään vointia odottaen, onnen hehkutusta.  (Näin olen ennen itsekin tehnyt.) Kaksi sataa variaatiota: ”noooo, tää on ollut vähän vaikeampi raskaus”. Joskus ei ehdi kuin vetää henkeä ja kyselijä kysyy jo jotain muuta, sillä tottahan on kysymättäkin selvää, että odottava äiti on onnensa kukkuloilla.

Meillä kävi tutkimuksissa tuuri ja erikoislääkäri pystyi näkemään paljon enemmän kuin osasi toivoa. Lapsi oli hyvässä asennossa, istukka ei ollut tiellä ja minä hoikkana helppo tutkittava. Nähtiin, että sydän pumppasi ja veri kiersi siellä oikeaan suuntaan, (tämä kuulemma tyypillisiä poikkeamia), aivot, munuaiset, rakko ja kaikki pikkiriikkiset elimet näyttivät olevan siellä ihan kohdillaan, niin kuin tässä vaiheessa vain voivat olla. Luut suorat, vatsankalvot ja iho ehyet...

Helpotus.

Sitten lapsi alkoi liikkua. Se potkutteli niin tarmokkaasti, että oli vaikea uskoa, minkään olevan huonosti. Samaan aikaan kun halusin mennä mukaan tunteeseen, että kaikki oli hyvin, tuntui jotenkin taikauskoisen väärältä tuudittautua huolettomuuteen. Jos nyt alkaisin uskoa kaiken olevan hyvin, siitä varmaan rangaistaisiin. Sellaisia tunki väkisinkin ajatuksiin.

Joulun alusviikolla, varsinaiseen rakenneultraan päästyämme, lapsi oli jo niin iso, että tutkiva lääkäri saattoi todeta, kaiken näyttävän siihen asti ihan normaalilta.­ Ihan kuin pikkuinen olisi saanut siiät itsekin uskoa, niin iloisesti se potkutteli kotimatkalla.

Samaan aikaan kun vauvan vointi alkoi näytää valoisammalta, omat voimani alkoivat hiipua. Ja kyllähän se näkyi, etten voinut hyvin. Olin nippanappu pukeissa, kun pääsin liikkeelle. Ulkona ja töissä häpesin nukkavieruuttani.  Kukaan ei sanonut minulle noita odottajille suunnattuja kehuja,  joita viimeksi sain jatkuvasti kuulla: kuinka säteilen, hehkun ja terveeltä näytän. Koitin itsekin vain kulkea peileihin vilkuilematta. Oksentelin vielä kuudennellakin kuulla, vatsa ja suolisto vaivasi kaikin tavoin ja joulun alla napatyrä oli niin kipeä, että iltaisin kuljin toinen käsi napaa pidellen , ettei sisukset pullahtaneet kipeästi repsottamaan navasta. Empä tiennyt, että tälläistäkin odottajalle sattua! Välillä oli mahdoton nostaa tyttöä peppupesulle tai kumartua sänkyyn iltasuukkoa antamaan. Mitä tästä vielä tuleekaan, kun lapsi alkaa vasta kohta kasvaa kokoa ja todella venyttää vatsaani mietin. Tiesimme, että alati voimistuvat supistukset lamaannuttaisivat minut kohta kuten edellisessä raskaudessa (se olikin sen raskauden ainoa harmi!) ja koitimme kaiken vapaa-ajan painaa remonttia  ja etsiä au pairia avuksi loppuraskauteen. Paljon odotettu joululomakin alkoi kuumeella ja funssalla ja kaatoi meidät väsyneet kaikki. Oireilimme hengitysteitä yli kuukauden ja ehdimme jo miettiä, että kai täälä on nyt jokin homepesäkekin vielä  pöllähtänyt ilmoille remonttia tehdessä, kun joka aamu heräämme röörit tukossa! Ei sentään.

Olen välillä ollut aika masentunut ja väsynyt ja potenut huonoa omaa tuntoa siitä, että en olen voinut nauttia ja iloita tästä raskaudesta kuten edellisestä. Olen odottanut vain lopputulosta ja välillä tuntui sekin  ajatus olevan jotenkin hukassa, että raskauden lopputulema on lapsi! Olisin varmaan uponnut murheisiini vallan, ellei koti samaan aikaan olisi ollut niin täynnä elämää: Tytär oli valoa täynnä, se nauru tarttui ja kaikki hassuttelut veivät mukanaan.

Odotuksen aikana tyttö oppi puhumaan, kertomaan mainioita tarinoita, laulamaan pienellä äänellään, pyytämään, että tanssitaan! On yhtä aikaa ollut ihan täydellistä ja samaan aikaan kaikki tuntunut olevan vain vaiheessa, rikki, remontissa, pölyssä, sotkussa, umpisolmussa tai konkurssissa, kuten ovi ja ikkunafirmamme.

Kun olin kolme viimeistä päivää päässyt  töistä kotiin enään taksilla, ja kuunnellut viikkokaudet sekä miehen, neuvolan, että työkavereiden ja esimiehen huolta jaksamisestani ja vauvan voinnista minä luovutin. Olen nyt sairaslomalla ja koitan elää supistusten ehdoilla ja vähä kerrallaan tehdä arkiaskareet välillä huilaillen. Mennään raskausviikolla 28. 

Nyt meillä on osa-aika au pair, jonka kanssa toivoimme pystyvämme selviämään päiväkodista haut, toivomme saavamme vähän apua koti- ja lapsenhoitohommissa etenkin Miehen työmatkaviikkojen aikana ja iltoina joina mies tulee myöhempään töistä. Nyt te huokaisette, että huh ja hyvä, että on vihdoin saatu apua, mutta ihan putkeen ei mennyt: Vielä sattui niinkin, että  tuo kauan odottamamme au pair, jonka avun varaan olimme laskeneet, ja jonka saapumisella olin lodutellut itseäni koko loppu vuoden, ilmoitti kaksi viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olevansa neljännellä kuulla raskaana!  Voitte ehkä kuvitella mitä kaikkea säätöä siitä seurasi, ja mitä kaikkea sellaisen nuoren vieraassa maassa raskaaksi tulevan, ihmisen kanssa tulee vastaan. Niinpä. Välillä, niin kuin tänäänkin, on ollut vähän epäselvää, että kuka tässä on se auttava osapuoli ja kenenkä asioiden hoitamiseen keskitytään!

Summa summaarum. Tässä ollaan ja toivotaan parasta! Opetellaan ottamaan iisisti ja tekemään vain välttämätön. Keskittymään siihen tärkeimpään: olemassa oleviin rakkaisiin ja tähän tulevaan muruseen. Antamaan anteeksi itselleen, ettei ole kaikkivoipa, jaksava, kaunis ja säteilevä. 

Tänään tälläistä, huomenna jotain muuta, erästä lainatakseni.

PS. Tähän ryöpytykseen oli vaikea keksiä kuvaa, mutta johan taisi tulla ne kuuluisat tuhat sanaa ja sitten välähti, että onhan meillä jo lapsesta ihan näköiskuvakin!

Lokakuussa

Kun sitten ultrassa kätilön käsi pysähtyi niin monesti mittailemaan niskapoimua, tiesin, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Meille luettiin todennäköisyysluvut erilaisista kehitysvammoista. Saimme heti lähetteen istukkatutkimukseen seuraavalle viikolle. Veriseulan tuloksia ei jääty edes odottelemaan. Nekin hälyyttivät tosin, kuulimme myöhemmin.


Perheessämme ei juuri nukuttu. Vatsani meni muutamassa päivässä vereslihalle.  Kävin kerran lääkärissä ja sain jotain happoja tasaavaa. Kipu ei hellittänyt ja toisella kertaa todettiin kaikenlisäksi napatyräkin. Mieheni laski todennäköisyyksiä. Iltaisin mietimme elämäämme uusiksi. Lohtua toi, että olimme vaikeassa tilanteessa yhtä mieltä asioista ja osasimme puhua ja surra yhdessä. Emme tosin enää tienneet, oliko tutkimukseen liittyvä keskenmenon riski uhka vai siunaus. Istukkanäytteessä meille kerrottiin, että oli mahdollista, että neula osuisi paikkaan, josta ei saisikaan oikeaa tulosta ja lapsivesinäyte olisi kertonut tarkemman vastauksen. Sitä olisi pitänyt odottaa viikkoja pidempään. Lisäksi kerrottiin, että vaikka kromosominäyte olisi normaali, jäisi vielä mahdollisuus, että lapsella olisi mitä tahansa rakenteellista vikaa vaikeasta sydänviasta aina lieviin rakenteellisiin poikkeuksiin asti. Koitimme kysyä meitä askarruttavista asioista, mutta lääkäri vaikutti jotenkin hämmentyneeltä, eikä halunnut vastata kaikkiin kysymyksiimme. Menimme kotiin odottamaan vastauksia: viikon kuluessa soitetaan jos lapsi on sairas tai jopa elinkelvoton, jos taas tulos on normaali, tulee postissa kirje. Sekin tuntui kidutukselta. Aloin täristä joka kerta kun puhelin soi. Kotiin päästyäni  juoksin postilaatikolle. Aina vaan tyhjä!

Viikon lopulla olin jo turta. Luulin, etten tuntisi mitään oli tulos mitä tahansa. Kun sitten istukkanäytteen tulos saapui normaalina, olin helpottunut. Äärimmäisen helpottunut, vaikka tiesimme, että epätietoisuus vain jatkuisi rakenneultraan asti. Ja loppujen lopuksi siihen asti, kunnes lapsi olisi käsivarsillamme. Eihän mikään koe olisi absoluuttisen varma. Tuntui hirvittävältä odottaa seuraavaa tutkimusta viikolle 20 asti. Tiesin, että silloin, joulun alla, tuntisin jo hänen liikkeensä. Ihmettelin, miten voisin kovettaa itseni ja olla rakastumatta pieneen poikaani. En niin mitenkään.