Joulukuu-tammikuu

Päätimme mennä yksityiselle ultraan viikolla 16, vaikka sikiö olikin vielä kovin pieni. Niin pieni, vain 180 grammaa, että läheskään kaikkea tuskin voitaisiin nähdä, eivätkä elimetkän vielä valmiita. Kahden kuukauden odottelu raskausviikoille 20 vain tuntui ylivoimaiselta piinalta.

Vatsa alkoi näkyä ja töissä oli kerrottava, että odotimme. Että sitä oli vaikea kertoa. Pelkäsin kaikkia niitä onnitteluja ja kiirehdin sanomaan, että on epävarmuutta. Yhtä lailla pelkäsin ja kavahdan vieläkin sitä, miten odottajalta kysytään vointia odottaen, onnen hehkutusta.  (Näin olen ennen itsekin tehnyt.) Kaksi sataa variaatiota: ”noooo, tää on ollut vähän vaikeampi raskaus”. Joskus ei ehdi kuin vetää henkeä ja kyselijä kysyy jo jotain muuta, sillä tottahan on kysymättäkin selvää, että odottava äiti on onnensa kukkuloilla.

Meillä kävi tutkimuksissa tuuri ja erikoislääkäri pystyi näkemään paljon enemmän kuin osasi toivoa. Lapsi oli hyvässä asennossa, istukka ei ollut tiellä ja minä hoikkana helppo tutkittava. Nähtiin, että sydän pumppasi ja veri kiersi siellä oikeaan suuntaan, (tämä kuulemma tyypillisiä poikkeamia), aivot, munuaiset, rakko ja kaikki pikkiriikkiset elimet näyttivät olevan siellä ihan kohdillaan, niin kuin tässä vaiheessa vain voivat olla. Luut suorat, vatsankalvot ja iho ehyet...

Helpotus.

Sitten lapsi alkoi liikkua. Se potkutteli niin tarmokkaasti, että oli vaikea uskoa, minkään olevan huonosti. Samaan aikaan kun halusin mennä mukaan tunteeseen, että kaikki oli hyvin, tuntui jotenkin taikauskoisen väärältä tuudittautua huolettomuuteen. Jos nyt alkaisin uskoa kaiken olevan hyvin, siitä varmaan rangaistaisiin. Sellaisia tunki väkisinkin ajatuksiin.

Joulun alusviikolla, varsinaiseen rakenneultraan päästyämme, lapsi oli jo niin iso, että tutkiva lääkäri saattoi todeta, kaiken näyttävän siihen asti ihan normaalilta.­ Ihan kuin pikkuinen olisi saanut siiät itsekin uskoa, niin iloisesti se potkutteli kotimatkalla.

Samaan aikaan kun vauvan vointi alkoi näytää valoisammalta, omat voimani alkoivat hiipua. Ja kyllähän se näkyi, etten voinut hyvin. Olin nippanappu pukeissa, kun pääsin liikkeelle. Ulkona ja töissä häpesin nukkavieruuttani.  Kukaan ei sanonut minulle noita odottajille suunnattuja kehuja,  joita viimeksi sain jatkuvasti kuulla: kuinka säteilen, hehkun ja terveeltä näytän. Koitin itsekin vain kulkea peileihin vilkuilematta. Oksentelin vielä kuudennellakin kuulla, vatsa ja suolisto vaivasi kaikin tavoin ja joulun alla napatyrä oli niin kipeä, että iltaisin kuljin toinen käsi napaa pidellen , ettei sisukset pullahtaneet kipeästi repsottamaan navasta. Empä tiennyt, että tälläistäkin odottajalle sattua! Välillä oli mahdoton nostaa tyttöä peppupesulle tai kumartua sänkyyn iltasuukkoa antamaan. Mitä tästä vielä tuleekaan, kun lapsi alkaa vasta kohta kasvaa kokoa ja todella venyttää vatsaani mietin. Tiesimme, että alati voimistuvat supistukset lamaannuttaisivat minut kohta kuten edellisessä raskaudessa (se olikin sen raskauden ainoa harmi!) ja koitimme kaiken vapaa-ajan painaa remonttia  ja etsiä au pairia avuksi loppuraskauteen. Paljon odotettu joululomakin alkoi kuumeella ja funssalla ja kaatoi meidät väsyneet kaikki. Oireilimme hengitysteitä yli kuukauden ja ehdimme jo miettiä, että kai täälä on nyt jokin homepesäkekin vielä  pöllähtänyt ilmoille remonttia tehdessä, kun joka aamu heräämme röörit tukossa! Ei sentään.

Olen välillä ollut aika masentunut ja väsynyt ja potenut huonoa omaa tuntoa siitä, että en olen voinut nauttia ja iloita tästä raskaudesta kuten edellisestä. Olen odottanut vain lopputulosta ja välillä tuntui sekin  ajatus olevan jotenkin hukassa, että raskauden lopputulema on lapsi! Olisin varmaan uponnut murheisiini vallan, ellei koti samaan aikaan olisi ollut niin täynnä elämää: Tytär oli valoa täynnä, se nauru tarttui ja kaikki hassuttelut veivät mukanaan.

Odotuksen aikana tyttö oppi puhumaan, kertomaan mainioita tarinoita, laulamaan pienellä äänellään, pyytämään, että tanssitaan! On yhtä aikaa ollut ihan täydellistä ja samaan aikaan kaikki tuntunut olevan vain vaiheessa, rikki, remontissa, pölyssä, sotkussa, umpisolmussa tai konkurssissa, kuten ovi ja ikkunafirmamme.

Kun olin kolme viimeistä päivää päässyt  töistä kotiin enään taksilla, ja kuunnellut viikkokaudet sekä miehen, neuvolan, että työkavereiden ja esimiehen huolta jaksamisestani ja vauvan voinnista minä luovutin. Olen nyt sairaslomalla ja koitan elää supistusten ehdoilla ja vähä kerrallaan tehdä arkiaskareet välillä huilaillen. Mennään raskausviikolla 28. 

Nyt meillä on osa-aika au pair, jonka kanssa toivoimme pystyvämme selviämään päiväkodista haut, toivomme saavamme vähän apua koti- ja lapsenhoitohommissa etenkin Miehen työmatkaviikkojen aikana ja iltoina joina mies tulee myöhempään töistä. Nyt te huokaisette, että huh ja hyvä, että on vihdoin saatu apua, mutta ihan putkeen ei mennyt: Vielä sattui niinkin, että  tuo kauan odottamamme au pair, jonka avun varaan olimme laskeneet, ja jonka saapumisella olin lodutellut itseäni koko loppu vuoden, ilmoitti kaksi viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olevansa neljännellä kuulla raskaana!  Voitte ehkä kuvitella mitä kaikkea säätöä siitä seurasi, ja mitä kaikkea sellaisen nuoren vieraassa maassa raskaaksi tulevan, ihmisen kanssa tulee vastaan. Niinpä. Välillä, niin kuin tänäänkin, on ollut vähän epäselvää, että kuka tässä on se auttava osapuoli ja kenenkä asioiden hoitamiseen keskitytään!

Summa summaarum. Tässä ollaan ja toivotaan parasta! Opetellaan ottamaan iisisti ja tekemään vain välttämätön. Keskittymään siihen tärkeimpään: olemassa oleviin rakkaisiin ja tähän tulevaan muruseen. Antamaan anteeksi itselleen, ettei ole kaikkivoipa, jaksava, kaunis ja säteilevä. 

Tänään tälläistä, huomenna jotain muuta, erästä lainatakseni.

PS. Tähän ryöpytykseen oli vaikea keksiä kuvaa, mutta johan taisi tulla ne kuuluisat tuhat sanaa ja sitten välähti, että onhan meillä jo lapsesta ihan näköiskuvakin!