Lepo!

Huh, mikä viikko. Hetken jo luulin, etten selviäisi viikonloppuun asti ilman itkua. Soittelin vakuutusyhtiöön, varailin tikinpoistoja ja omia lääkäriaikoja. Töissäkin harmia. Onneksi ehdin ostaa lahjat ennekuin jalka vallan kipeytyi. Sitten konkkasin koiran lääkärit ja omat lääkärit. Iltaisin piiskasin itseni laittamaan vielä yhden koneellisen pyykkiä tulemaan, väsyneenä unohtelin ripustaa ja jouduin seuraavana päivänä pyöräyttämään koneen uudelleen. Kokoajan väsytti ja kolotti jostain.

Jostain syystä minulle syntyy joulumieli juuri lahjojen paketoinnista -joten toiveikkaana paketoin minkä ehdin, mutta joulufiilistä vaan ei kuulunut.
Joka päivä söin Saarioisten Bataattilaatikkoa yhtäpaljon siitä syystä, että se oli maullaan kuin siitä syystä, etten muuta jaksanut.

****

Miehellä oo ollut toisenlaista kiirettä. Työmatkan päätteeksi pikkujoulut, valmistujaisjuhlat ja sunnuntaina peli-ilta. En tiedä millä polttoaineella hän kulkee. Torstaina ehdittiin nähdä 20 minuuttia aamusella ja perjantaina (ihan kokonaisen!) tunnin, kun kävin juomassa shampanjat hänen toisen tutkintonsa kunniaksi diblomin luovutustilaisuudessa.

Joku piti valmistuneille puheen. Varoitteli tyhjästä olosta, moisen leipätyön ohella suoritetun urakan jälkeen. Onnitteli meitä kotiväkeäkin, kun saamme kahden vuoden ponnistuksen jälkeen taas nauttia eri tavalla yhteisestä ajasta. Herkistyin siitä aika tavalla, josko ensimmäistä kertaa suhteemme aikana ei olisi jokin iso myllerrys menossa. Urheasti katkasin tien kurkkuun nousevalta palalta.

Ja selvisin siitäkin pirauttamatta itkua.

Mutta kun tulin kotiin, sain koiran ulkoilutettua, ostokset kannettua kotiin ja jääkaappiin, taas yhdet pyykit koneeseen, tuli minulle tyhjä olo. En yhtäkkiä tiennyt mitä tekisin. Työnsin bataattilaatikon uuniin ja söin vähän lisää.