Kotiuduimme kolmantena päivänä lastenlääkärin tarkastuksen jälkeen. Oli mieletön itsensä voittamisen tunne. Tuli kiire ilmoittaa ystäville, että meitä on turha tulla ihmettelemään sinne sairaalaan. Siinä ovissa otimme vielä vastaan muutaman vieraan, ennen kotimatkaa. Muutaman kotoisen visiittipäivän jälkeen rauhoitimme talon ja aloimme tunnustella meille sopivaa rytmiä ja hakea rutiineita.
Maidonnousustakin selvittiin, mutta tehokkaasti se kyllä vei mehut ja kaikki ajatukset parin päivän ajan. Olin jännittänyt lähtisikö imetys käyntiin ja olin niin helpottunut, kun maitoa tuli -tuntui, että kivuista viis.
Toipumiseni oli nopeaa ja pystyin muutaman päivän jälkeen hoitamaan yösyötöt itsenäisesti antaen Miehen nukkua. Mies vuorostaan otti aamuvuoron aamun viimeisen imetyksen jälkeen ja antoi tarvittaessa äidinmaitoa pullosta. Sain nukkua yölliset velkani aina samantien pois. Tämä tuntuu toimivan toistaisesti, mutta mitäpä sitten kun isyysloma loppuu ja heti perään tulee työmatkakin...huomista sadetta on kai turha surra.
Koitti ihana lämmin päivä ja pakkasimme kuudenpäivän ikäisen vaunuun. Taisimme pukea liikaa, mutta sää oli kinkkinen. Lämmintä, mutta tuulenvire puhalteli. Kuin suureenkin seikkailuun valmistautuneina kävelimme lähimmän kahvilan terassille jätskille. Oli ihana päästä ulos.
Seuraavana päivänä neuvolasta käytiin kotona, todettiin, että syntymäpaino saavutettu, ja anettiin virallinen lupa lähteä liikkeelle. Minun voimieni mukaan tepastelimme metrolle, ja hurautimme Kamppiin ja huomasimme matkalla, että taiteiden yö on jo käynnissä. Olin ihan taivassa siitä, että pääsin ihmisten ilmoille monen kuukauden jälkeen! Tuntui, että haavakipu oli pieni hinta siitä, että ei enää supistellut. Liikuimme kärsivällisesti aina seuraava etappi valmiina mielessämme, minun levähtää ja imettää "nälkänyrkkiä".
Lämpö viipyi asfaltilla, piipahduksemme venähti, kotiin saapui väsynyt mutta onnellinen poppoo.
