Seisahdus

Kesäiltaisin saatan mennä kiertämään vielä talon, muuta usein seison vain ikkunan takana ja katson ulos uinuvaan puutarhaan. Tapaan seistä siinä silloin, kun talo on hiljainen ja puutarha on paljaimmillaan. Kun valo ja varjo ei luo jännitteitä eikä tuuli liikuttele maisemaa.  Se on minun hetkeni, sellainen jakamaton. Yksi harvoista, jonka haluan pitää vain itselläni. Sillä hiljaisuus on liian herkkä jakaa.

Siinä kerään ajatukseni ja kiitän siitä mitä olen saanut.

Liiskaaja ja ihana kamala etana

 

Tämä on kirjoitus ihanasta kamalasta etanasta, liiskaamisesta ja aikuiseksi kasvamisesta.

Sillä aikuiseksi minun on kai kasvettava. Tälläkin saralla. Aikuisuuteen kuuluu tuholaisten torjunta. On kylmän rauhallisesti asetettava hyötypuutarha ja kukkasen lehdet tärkeysjärjestykseen ennen tanoita. Sillä etanoita, kolokon kokoisia kotiloita, on nyt paljon. Niitä on niin, että jalan alla rutisee vahingossakin.

Tähän asti olen liiskannut etanan vain, jos olen jo epähuomiossa astunut sen päälle. On ollut hoidettava homma loppuun, jotta etanaparka ei jää kärsimään. Minussa elää ötökänkeräilijä, kastemadon väistelijä ja koppakuoriaisen kääntelijä. Joskus arkeni ihan hidastuu, näiden vuoksi. Erityisen haastavaa on työntää vaunuja sadesäällä kun jalkakäytävällä möllöttää vierivieressä kastematoja. Ja pitää tsekata sekä etu, että takapyörien reitit, ettwei matoset liiskaannu.

Mutta etanoiden kanssa on nyt aikuistuttava. Tästä lähtien siis näin:
Toisaalla ihastelen lapsen kanssa etanoita, toisaalla saappaani toteuttaa hirmutekoja.

Hääkutsut

Saimme hääkutsut postitettua kaikkine kommervenkkeineen. Aika monta iltaa puuhasteltiin! Kuva syntyi yllättäen kerrasta, mutta sen jälkeen vielä tuumattiin runoa, muotoiltiin kutsukorttia, juostiin tulostuspaperia ja kultaisia kuoria etsimässä, tulostettiin, taitettiin, leimattiin, kirjoitettiin osoitteita ja lopuksi liimattiin omapostimerkki kulmaan.

Kontrollifriikkinä en juuri antanut miehen osallistua...eikä hän kyllä suuremmin tuntunut haluavankaan lusikkaansa siihen soppaan pistää...

Halusin välttää liittämästä kutsuun monia lippusia ja lappusia, joten ehdotin miehelle, että laitaimme kaiken informaation menusta ja ajo-ohjeista aina häälahjatoiveisiin ja ohjelmaan blogimuotoisena nettiin. Oma vääntönsähän siinäkin oli, mutta nyt ovat siellä, eivätkä vieraat huku informaatioon tai hukkaa lappusiaan, kukten minulle ainakin tuppaa käymään.

Nyt sitten vaan odotellaan ilmoittautumisia ja ihmisten menuvalintoja. On tämä jännää!

Ykskin kalatarina

 

Saatiin Mummilta ja Vaarilta tällaiset vuoroin
kirjoitetut hauskat mökkiterveiset:


Vaari: Niinkuin jo eilen "pelkäsin" niin kun haimme verkot pois niin sielähän oli taas 1.5.kg made, n.1,3kg hauki, 1,3kg kuha ja hännänhuippuna 5,3kg monsterihauki joka näkyi jo 5m ennen pinnalla, sanoin Mummille, että siellä on moottoripyörän eturegas. Melkoinen mörkö oli.
Otettiin varapakastin (joka hankittiin viimekesänä) käyttöön vaikkei oltu aiemmin meinattu.

Mummi: Se iso hauki oli sitten hypännyt laiturilta järveen ja Vaari perässä ja sitten kun sai sen taas laiturille, niin se hyppäsi taas. Vaari taas perään ja viimein pysyi laiturilla. Melahan siinä oli karannut ja veneellä perään. Nyt kala on pussissa ja odottaa, että jauhetaan kalapulliksi.

Vaari: No en minä järveen mennyt, mutta kyynärpäitä myöten olin märkä ja kalahanskat täynnä vettä, laituri oli hetkenpäästä niinkuin teurastamo. Nyt olis hyville haukipullien ohjeille käyttöä, ja materiaalia halukkaille.

* * *

 

No meillä ei ole pullista kokemusta,
kuin syömäpuolella ja siitäkin on jo aikaa!

 

"Hei kato!"

Nähtävyydetkin löytyy siitä talonnurkilta. Muhkeaa lieroa ihmeteltiin. Seuraavana päivänä jo harjoiteltiin pitämään lieroa ja kotiloa hellästi kädessä. Ensinmainittu kyllä sai vähän turhan tiukkaa rutistusta. Etanan kanssa oltiin jo helliä. Se oli ensin kylmänä kädellä "apua" mutta sitten "nätti".

Kukkapenkkejäni ei säästellä.

Todellista lähimatkailua

 

Tehtiin eväsretki. Ei sen pidemmälle kuin talon taakse, mutta ihan riittävän kauas se oli. Kyllä maistuivat eväsleivät ja mehu siellä kukkain keskellä. Iho tuoksui auringolle.

Elämänmakuinen

"Valkoiseen rimpsumekkoon puettu lapsi kantaa hymyillen valkovuokot sänkyyn. Tunnelma on harras ja keskittynyt. Otan ojennetut kukat ja täytekakun raikkaana vastaan..."

No ei vaiskaan!

Olin kieppunut sängyssä pitkään pohtien huomaako Mies, että olen hereillä. Kun sitten hiippailen alakertaan näen, että Mies on ulkona Tytär ja valkovuokot kainalossa nousemassa rappuja taloon takaisin. Ampaisen kaksi-kolme rappua kerrallaan takaisin sänkyyn.

Tytär näkee matkalla isän kännykän ja alkaa inttämään Kaapoa. Isä kantaa Kaapoa kitisevän tytön sänkyymme. Tyttö malttaa saa juuri ja juuri ojentaa kimpun minulle ja jatkaa Kaapon vaatimista silmät pikkumyymäisinä kolmioina. Huokaus. No sitä sitten. Sivuutettu äitiparka pääsee onneksi Miehen kainaloon.

Aamukahvin aikana pomppaamme ylös toistakymmentä kertaa.
Lautanen lentää kumoon lattialle ja vastoin painovoiman lakeja puolet rinnuksille ja sitä rataa. Tytär juoksee ja touhuaa onnellisena vaippa paksuna polvissa roikkuen.
Sisään ja ulos lämpimälle terassille. Yhä pyjamassa.
Ruukkumullasta rakentuu rallirata, kun hetkeksi syvennymme Miehen kanssa lehteen.
Kun havahdumme seuraavan kerran on lusikkalaatikon sisällöstä ja kuivakukista asetelmia kuistin pöydällä. Hän on sanoinkuvaamattoman tyytyväinen aamun askareisiinsa. Katselemme Miehen kanssa toisiamme ja ihastelemme tätä Tasmanian täystuholaista.


Kiitos terveestä ja touhukkaasta tyttärestä.
Tämä päivä menee juuri niinkuin pitääkin.

Kivikukkasia

Takakuistille hankittiin säänkestävä matto sen ikipölyävän tilalle.

Teki mieli jotain nättiä vielä uuden ilmeen oheen. Näpersin lisää kivikukkasia. Osan olin antanut joskus pois ovistoppareiksi sukulaisille.

 

Luulen, että kun saamme pihaa laitetuksi ja mukulakiviröykkiöt asetelluksi kauniisti istutusten lomaan laitan nämä kivikukkasiksi mukulakivien sekaan.

Hehkua

Häiden varjolla voi myös ihanasti törsätä itseensä. Tottahan morsiammella pitää olla hehkuva iho, kutrit kunnossa ja kädet joita kehtaa esitellä, kun se sormuskin kerää katseita.

No minussa riittääkin työsarkaa ammattilaisille, sillä useimmiten näytän itse saksia kuntalolle, suttaan markettivärin kanssa kylppärissä, ja myönnettäköön, että tuo lapsekas tapa käyttää manikyyriin hampaita seurasi minua pitkälle nuoruuteen...

No nyt on eri ääni kellossa.  Kampaajan kanssa on haettu sopivaa sävyä hiuksille. Kynnet kävin laitatuttamassa viimeviikolla ja perjantaina pyöräilin kasvot hehkuen kosmetologilta. Timanttihiontaa, valohoitoa ja naamioita. Eikä siinä kärsimättäkään selvitty -kämmenet tuskasta hikoillen kiemurtelin komedoraudan käsittelyssä. Mutta tyytyväisenä lähdin kalliit putelit kassissa keikkuen. Häät - mikä ihana tekosyy!

Mutta arvatkaapa mikä minun poskeni saa parhaiten hehkumaan? Nämä ihanat aurinkopäivät puutarhassa. Saapi nähdä kauanko nämä kynnet, vaikkakin lyhyet, tuolla puutarhassa tonkimista kestävät!

Toukotöitä

Ihana aurinkoinen puhtiviikonloppu takana ja tänään vielä maanantaivapaa. Paljon taas saatiin hommia etenemään sekä ulkona että sisällä. Kyyninen sivuääni tosin piipittää vieressä, että ei riittävästi. No sille ei mikään riitä. Koitan oppia pois tästä luterilaisesta suo,kuokka ja Jussi aamusta iltaan -tyyppisestä ajattelusta.

Routa oli tapansamukaan taas tehnyt tuhojaan kivetyksissä . Tänä keväänä korjasin kivireunuksen ja Mies kankesi vielä suurimman kiven päälle painoksi. Mies sai myös nurmikon kalkituksi ja molempien pyörät huollettua. Minäkin sain  lastenistin takapyörän päälle. 

Yhdessä keräiltiin risut kasalle; Naapurustossa yhdistettiin voimamme ja tilattiin risulava, johon saadaan se tolkuton määrä risua, jota pihapiirimme tuottaa joka kevät. Tänä vuonna lisälastina on vielä valtava tuija jonka kaadoin uuden patiosuunnitelmani tieltä. Kaikki on vielä vähän rujoa, joten ei nyt vielä kuvia siitä.

Eilen tuli telkkarista se Veijarit -elokuva, jossa meidän taloa käytettiin Annan ja Ässän kotina. Jumiuduin tietty sitä katsomaan. Kesällä puutarhassa kuvatut kohtaukset olivat ihan uskomattoman vihreitä. Tähän aikaan keväästä sitä on vielä vaikea mieltää, millainen viidakko kohta ympäröi talon!

Voin kai sen jo kertoakin

 

 

 

Mies oli joulukuussa laittanut sormukset joulukalenterini viimeiseen luukkuun. Ensihäkellyksestä toivuttuani minä kysyin, jotta onko se kokopäivähomma.

Sitten mies soitti isälleni ja kertoi pyytäneensä kättäni, soperrellen jotain kummallista jargoniaa, eikä hetkeä myöhemmin edes muistanut mitä appi oli asiaan sanonut.  Sitten hän lykkäsi puhelimen minulle, joka olin juuri painottanut, että en minä nyt juuri halua kummemmin keskustella kenenkään kanssa.

* * *

Siitä asti täälä on ollut kova tohina. Luppoaika hujahtaa helposti sellaisissa puuhissa kuin cateringien vertailu ja vuokrakalusteiden etsiskely. Järjestettävää ja puuhaa on riittävästi, vaikka aikomus ei ole ollut tehdä mitään spektaakkelimaista vuoden projektia.

Jotenkin tämä kuitenkin paisuu kuin pullataikina. (By the way budjettikin.)

Ja mihinkäs pantteri pilkuistaan pääsisi: Bolero on ommeltava itse samasta silkistä, mistä puku teetettiin. Ja hiuskoristeet kampaukseen sekä tyttärelle että itselle jne...