Ihan parasta

Joko olen kertonut, että meillä on toinen toistaan ihanempia naapureita? Ja että meiltä puuttuu kokonaan "se hullu naapurista" joka piinaisi ja tekisi elomme mahdottomaksi. Virkistävää vaihtelua sen jälkeen, kun Kalliossa asuessani mari tuoksahteli alakerrannaapurista asuntooni ja välillä oli rynnäkköpoliisi jo portilla vastassa, että neidin kannattais nyt mennä vielä hetkeksi ulkoiluttamaan sitä koiraansa, on vähän häppeningiä tässä...

Tässä naapurustossa sen sijaan on ihana kyläfiilis: naapurien koirat tunnetaan nimiltä ja koko tienoo taitaa tuntea meidän luppakorvan. Kun Pikkiriikkisen kanssa kärrittelemme, niin aina on joku kurkkimassa vaunuun ja kyselemässä kuulumisia.

Yksi ilta kun katsoimme leffaa oli melkoinen ylläri, kun mies hoksasi yhtäkkiä oventakaa kuistilla pimeässä seisomasta naapurin tytön. Ovi on yleensä kiinni, mutta nyt unohtunut auki. Se oli jotenkin niin absurdi näky, kuin taivaasta tipahtanut tyttölapsi. Taskulampun turvin hän oli kiikuttanut meille suppilovahverot taiteen ja reseptin kera! Ja nyt eilen viimeksi taas lämpimäisiä. Koiran ja tytön tuttavuuden kautta olen alkanut tutustumaan muuhun perheeseen. Koirat ja lapset, niinhän se menee.

*  *  *

Reseptiä emme vielä ehtineet koittaa, tyydyimme siihen tavanomaiseen suppilovahverokastikkeeseen ja yhden pataruuankin niillä kruunasimme. Mutta erikoista reseptiä pitää kyllä vielä koittaa. Saat sen klikkaamalla isommaksi ja pääset sinäkin koittamaan!