Arkipuuhia

Ikkunat yhä vailla sälekaihtimia, kohta ei tyttönen rauhoitu aamu-unille. Hän varaa niin topakasti molemmille jaloille, että hyppykiikkukin on saatava ripustettua pikimmiten. Aamulla hän hoksasi, miten kävelykaukalossa voi potkutella itsensä koiran luokse. Voi sitä riemuhuutoa. Koira parka.
Koiralla tänään lääkäri, varataan leikausaika ja poistetaan nisäkasvain. Toivotaan ettei sen kummempaa. Siinä nukutuksessa sitten samalla hampaat ja kynnetkin kuntoon. Kymmenvuotiaalla on hampaat yhä kuin helmet!

Käsinpestävää villapyykkiä, idätystä, mullanvaihtoa. Aurinkoarmas taustalla. Rinnalla lomaunelmia ja toiveita pitenevistä unipätkistä yöllä. Ei niinkään se imetys häiritse untani, kuin ne muut turhat heräämiset. Rauhattomina öinä lapsonen nostelee unissaan koipia kohti kattoa ja tömpsäyttää ne sitten voimalla vasten patjaa! Tömpista vaan tempurpatja kajahtaa ja äiti ei nuku.

Mistä on mummojen jalat tehty?

.

[Tähän saat kuvitella kuvan, sillä
en kehtaa kuvata mummojen jalkoja]



Koke kesän he kulkevat "keveissä kangashousuissaan" oli miten kuuma tahansa. Sitten kun saadaan mittari miinukselle he kiskovat päälleen hameen ja  hiipivät ohuissa sukkahousuissaan nastat jalan alla kinoksien keskellä! Mahtaako niissä olla tuntoa ollenkaan?

Aukeneeko tämä minulle sitten kun olen mummo?

Fiuh vaan!

Yhä vaan kovasti sosiaalisia rientoja. (Äitiysloma taitaa olla verrannainen eläköitymiseen siinäkin, että siitä ne kiireet vasta alkavat.) Menojen määrä TUNTUU kenties myös entistä enemmän, sillä suunnittelu, ajoitus, lähdöt ja siirtymiset vievät runsaasti aikaa...hmmm, ja voimia. Välillä oikein huokaisen, kun osuu kohdalle päivä, ettei ole mitään menoa minnekään.

Niinkuin nyt tämä ensimmäinen vauvauintikertakin: valmistautuminen ja matkat parituntia, tumpulointia pesutiloissa ja sitten: altaassa 15 minuttia!! Ehkä ens kerralla koko puolituntinen polskitaan.

"Tavisjuttujen" lisäksi erilaiset vauvatreffit ovat tietenkin ruuhkauttaneet kalenteria: Useinmiten treffit jonkun toisen äidin kanssa, mutta on täälä välillä ollut tupa täysi, kun kutsuimme perhevalmennuksen porukan  meille iltaa istumaan. Porukka on mitä mainioin ja olisi ollut sääli, jos yhteydenpito olisi hiipunut, kun viralliset tapaamiset olivat ohi. Jatkoa seuraa toivottavasti vaikka sitten vain äitivauva kokoonpanollakin -nyt oli mukana osa miesväestäkin.

Hauska tapaaminen oli myös ystävän järjestämä vaatteenvaihtolounas tyttövauvojen äideille - ja muutamalle vatsalle. Sieltä riemukseni löysin sopivan uikkarin tytölle vauva-uintiin juuri ennekuin ehdin hosua kauppoihin sellaista etsimään. Itsekin pääsin kassillisesta vaatteita eroon. Loput vaatteet, jotka eivät meidän kesken kierrättyneet jatkavat Hope-järjestölle*.

Äititytärpäiväkin vietettiin naiselliseen tapaan stockmannilla. Tyttö vaunuun istuma-asentoon tyynyjen avulla killittämän, välillä kahvipaussia, välillä vähän imetystä kaupungin parhaalla näköalapaikalla Stockan kutosessa (ihan uusi kohde minulle), Aleksin sulalle jalkakäytävälle rullailemaan lapsonen uneen** ja takas tavarataloon! Viisi tuntia vilahti.

Tällepäivälle on tylsä pankkikeikka, mutta sitten treffataan Mies kaupungissa ja mennään ulos syömään!
Huomenna sen sijaan tulee lounasvieraita kotiin.

On uskomatonta, että olen ollut jo puolivuotta kotosalla. Mahdanko enää muuhun tottua?

* En muuten tiennyt mitään koko upeasta Hopen toiminnasta.
**Nyt vasta, sohjoisia katuja puskettuani, ymmärrän mitä iloa on sulatetusta jalkakäytävästä!

Sitä viimeistelyä

On muuten ollut valtava tahdonvoiman koetuskivi pysyä uudenvuoden lupauksessa. Että mitään uutta projektia ei saa nyt aloittaa, ennenkuin vanhoja on viimeistelty ja saatu loppuun.

En ole voinut lukea edes alan kirjallisuutta saati lehtiä, ettei vaan ala ideat pulputa vastustamattomasti. Ainakin kaksi ideaa polttelee kovasti: toinen on taas virkkueläin ja toinen on eräänlainen lelupussi olkkariin. Saisi nekin pois jaloista pyöriskelemästä. Lelut. NE eivät tule lähivuosina vähenemään...

Mutta USEITA on kyllä jo saatettu loppuun. Tässä syntyy useista pienistä matoista yhteenommeltuna iso matto eteiseen.

Ehkä kohta armahdan itseäni!

Tänään tälläistä

Tuntui mukavalta herätä postikorttimaisemassa. Asunto kylpi valossa. Ehkä kukkamme nyt lakkaavat kellastumasta ja pudottamasta lehtiään.

Päivän toinen positiivinen yllätys oli siivottu keittiö. Miten ihana on aloittaa aamu keittämällä kahvit tyhjillä tasoilla, sen sijaan, että taiteilisi sotkun keskellä. Koska en muista itse siivonneeni keittiötä, pisteet menevät Miehelle.

Siihen ne hyvät uutiset siivousrintamalla päättyivätkin. Luulen, että kun lapsi tuolta heräilee, niin pääsee keikkumaan kantoliinaan, kun minä raapotan pyykkiä ja tavarakasoja paikoilleen. Saisipa käskyttää sisäkköä.

Äsken oli uskomaton nukahtamistaisto. Siihen kuului kitinää, akrobaattista vääntelehtimistä, peiton potkimista ja nänninpureskelua. Kaikki tämä noin 15 minuutissa tosin, että kauaa ei kärsitty, mutta silti. Palautui mieleeni eilen tapaamamme samanikäinen tyttövauva: Katsoin kateellisena, kuinka hän rauhaisasti liukui uneen ja nukahti äidin syliin kahvipöytään. Niinkin se siis voi mennä!? Meillä tuo kuului ensimmäisen kahden kuukauden armoitettuun aikaan.

Miksi sitä unta vastaan pitää hangoitella, miksei voi ihanasti uuvahtaneena käpertyä nukkumaan?

Mitäs näille nyt sitten tekisi? Arvatkaapa miksi meillä on paree käyttää sisätossuja?

Onni on tässä

Arkiaamuisin heräilemme hiljakseen kahden. Molemmat poikkeuksetta hyväntuulisina. Venytetty hetki sängyssä pelkkää hymyä. Sitten raukeasti ylös vaipanvaihtoon, tyttö sitteriin, koira takaovesta ulos ja mutteripannu liedelle. Kahvi käden ulottuvilla siirrymme keinutuoliin aamumaidolle. Viimeistään siinä onnentunne tulvahtaa. Suloinen tunne siitä, ettei tekisi mitään muuta mieluummin. Ei maailmassa paikkaa parempaa, ei hommaa tärkeämpää. Onni on tässä.

* * *

Olemme vauvaperheiden kanssa ihmetelleet miksi MML:n, seurakunnan ja yli päätään kaikkien tahojen vauvaperheille suuntaamat kerhot ja palvelut ovat melkein järjestään aamuisin. Ensinnäkin, lapsi nukkuu usein yhdeksään ja heti kohta uudet päikkärit siihen päälle. Se aamu menisi siinä kotosalla niin mukavasti muutenkin. Ja vaikka vauva joskus heräisikin niin, että ehtisi puoli kymmeneksi liikkeelle, niin hosumiseksi menisi. Iltapäiväksi sen sijaan jo kaipaisi jotain meininkiä, ennen puolison palailemista työstä.

Takinkääntö Guggenheim -museolle

* * *

Pakko myöntää, että alkaa mennä maku.

Jos pelkästä nimestä joutuu pulittamaan 24 miljoonaa, herää kysymys paljonko taidetta tai montaa muuta retuperällä olevaa asiaa voitaisiin avittaa sillä rahalla. Ystäväni sanoin: "Kyllä minäkin haluan tänne Guggenheimin, vaikka meillä on noin 80 museoa. Sen rahoitukseen vaan tarvitaan tulevina vuosina aluksi noin 200 miljoonaa, lisäksi 8 miljoonan lainanhoitokulut, ja noin 4 miljoonaa kasvaisivat kaupunginmuseon menot vuodessa. Kaupungin tulevien vuosien talousarviossa ei ole eurokaan lisää terveys- ja sosiaalitoimeen, eikä opetukseen ja koulutukseen"

Toiseksi: Taide ei ole ikinä ollut pytingeistä kiinni. Jos ne nykyiset 80 ei riitä tarjoamaan sopivaa seinätilaa esitella thaitheilua, niin paraikaa meillä seisoo täällä jos jonkinlaista rouheeta tehdashallia tyhjillään nytkin. Ja ne kävijäluvut, mistä hatusta ne on heitetty ylikaksinkertaiseksi esim kiasmankävijämääriin. Melkoisen optimistista. Sanon siis EI välineurheilulle!

Kolmanneksi heitto: Pitääkö kaiken olla aina Helsingissä. Ettei yksikään turisti parka eksyisi susirajan taakse? Tuo Skattan alue asettaa melko tiukat arkkitehtuuriset rajoitteensa museolle, jonka pitäisi saada irroitella muodoillaan! Miten olisi Tampereen Hatanpään komeat rantamaisemat?

Ja viimeiseksi: Täytyykö meidän koittaa ostaa jotain jo käytettyä ja valmiiksi pureskeltua ideaa apinoiden itsemme parrasvaloihin. Sen sijaan että meillä koitetaan täälä huutaa, että huomatkaa nyt meidät, mainitkaa ulkomaalaisissa lehdissänne, laittakaa kartalle, kun meilläkin on tämä suurenmaailman monumentti, tehtäisiinkin jotain ihan omaa?

Kikkelisguggelis, sano nyssäkin jotain!

* * *

Hellyyttävät kuvat menneen kesän sunnuntaikävelyltä. Ostimme kaksi piirustusta pieniltä taiteilijoilta. Tässä oli tekemisen meininkiä. Afrikka saa ehkä vielä odottaa?

Harmaa naama

Tukka on lysyssä ja naama on harmaa. Tämä on se aika vuodesta, kun poskipunan pitäisi olla lakisääteinen.
En paljon päivänvalolla peiliin vilkuile, kun vietän kahdestaan päiviä lapsen kanssa kotosalla. Hämärä armahtaa Miestä, kun hän saapu toistä kotiin harmaan kotirouvansa luokse.

Käsikin on taas kiukustunut särkemään ja sekös vetää mielen matalaksi.

Jotain pitäis vissiin tehdä, kun ei enää ilkeä peiliin katsoa ja kevääseen on matkaa. Paljon olisi tehtävää, jostain aloitettava. Kaikki liikenevä aika on priorisoitava käden paranteluun. Silti. Mikrohiontaa ens hätään?

* * *

Joko ehditte ihmetellä kuvia? En minä sentään lattialle ole heittäytynyt epätoivoissani! Tämä on ajatusleikki. Heittäydyin raskaana ollessani vauvaperspektiiviin. (Hyvä että pääsin siitä ylös.) Tältä hänen kotinsa näyttää, kun hän pötköttelee peitolla lattialla.

Nyt

Yleensä huomaan sen aina pahimmalla hetkellä, silloin kun uudet pakasteet pitäisi lykätä pakkaseen. Mutta nyt, nyt on juuri sopiva sää kantaa pakasteet kuistille ja sulattaa pakastin!

Lupaukset käytäntöön

Jotta ei jää ihan puheiksi vaan, niin ikäänkuin kannusteeksi itselleni postaan valmistuvista projekteista välillä tännekin.
Uusi tuuli puhaltaa siis vaatekaappiinkin asti ja meneillään on jättiurakka:

Kannoin neljä isoa vaatekaapillista sisävaatteita ulos tuulettuaan. Tällä vaatemäärällä vaatettaisi pienen kylän. Hävettää. Mutta käytän tuttua puolustusta. Kun paino on pysynyt lähes samana viisitoista vuotta, vaatetta kertyy.

Villavaatehan kaipaa lähinnä tuuletusta, mutta rajansa kaikella. Kun vaatteet ovat seisseet kaapissa vähällä käytöllä vuosikaudet riivin villapuserot väreittäin ikean jättikasseihin ja kyyditin pesuhuoneeseen. (Sitä ennen valikoin kierrätykseen ne, joita en usko käyttäväni seuraavaankaan vuoteen.)

Muun pyykin lisäksi olen urakoinut nyt villanpesuohjelmalla viisi ylimääräistä koneellista villavaatteita: Sen jälkeen koneellinen punaisia, vihreitä, sinissiä ja ruskeasävyisiä villiksiä roikkui kukin pari vuorokautta ulkokuistin suojissa tuulettumassa. Ei mikään pikku-urakka, pyykkiäkun riittää muutenkin joka päivälle.

Ullakkoon asti en jaksa. Se urakka odottakoon kevääseen. Vintti on pakkasen puolella! Hyrrrr. Kuolevatpa kaikenmaailman ötökätkin, jos sellaisia siellä sattuisi olemaan.

Pulkassa



Vaari oli oikeassa vaunujemme suhteen: on onnetonta työntää hangessa vaunuja, joiden etu ja takapyörät ovat eri kohdilla! (Pienet kääntyvät etupyörät kapealla) Sen sijaan, että puskisi väylää kahdelle pyörälle, joutuu tekemään neljä uraa lumeen. Onneksi naapuri tyrkkäsi jo viime kesänä pihavajaa siivotessaan aidan yli  poikiensa vanhan pulkan, joka nyt pesastiin, vuorattiin ja lähdettiin koiran ulkoilutukseen. Lapsi oli silmät ymmyrkäisenä, kun sai katsella maisemia.  

* * *

Eilen ihastelin  katutaidetta

Kolme on paljon

Katson ilolla eteen ja taakse. Kiitos vanha vuosi, tervetuloa uusi vuosi. Piruuttani nostin riimunkin, vaan tinat jäi valamatta tänäkin vuonna.

Yltiöpositiivisuuden puuskassa tein kolme lupausta tänä vuonna.
Yhtä niistä kainostelen paljastaa, mutta kaksi saatte tietää:

Aion raivata tilaa uudelle. Sekä sieluni että maallisen tomumajani asuntoon:

Aion viimeistellä ja saattaa loppuu mahdollisimman monta keskeneräistä projektia. Vapauttaa energiaa uuteen. Aion käydä kaappini läpi ja tehdä tilaa, en uudelle tavaralle vaan uusille ajatuksille.

* * *

Ensimmäinen loppuunsaatettu työ: Paksu lämmin putkilo tuuleen ja tuiskuun. Kaulaa vasten pehmeä harmaansininen puuvillatrikoo. Purettu ja kudottu. Malli omasta päästä. Aloitettu vuonna 2010. Loppuunsaatettu yön hiljaisuudessa 01.30.

Tästä hyvillä mielin syntyi lupaus mahdollisimman monen projektin loppuunviemisestä!