Tämä on tahra TV-huoneen rahissa. Todennäköisesti jogurttia.
Näen siinä kauriin.
Teinkin jo viikko sitten päätöksen pitää itsestäni parempaa huolta. No eka viikko hujahti, Eikä mitään muutosta aamusta iltaan rehkimiselle tullut. Aamusta iltaan pyykkiä lasteittain, kaatuneita mukeja, pyllyn pyyhkimistä, vaipan vaihtoa, kyl sä tiät...edes takasin aina kädet täynnä likaisia astioita, pyykkejä. Rätti kädessä riuhuen. Kolme kattilaa liedellä. Jos hetkeksi hellität, on helvetti irti: sitten vasta keittiö tiskiin hukkuukin, Omenapuun alus muumiotautisia omenan mötköjä täys, Pitkä ruoho rehottamassa. Kiire kintereillä. Mitä ikinä teenkin, pitäis jo olla valmista.
En saanut otetta viime viikolla siitä uudesta elämästäni, jossa seestyn ja hymy huulillla harjoitan toimintameditaatiota kotitöitä tehdessäni. Flunssan sain ja joka päiväksi riitti silti neuvolaa ja ties mitä selvittelyä. Miksi kaikki tavaratkin tuntuu hajoavan käsiin juuri nyt? Imurit, vaunut ja valaisimet...
Meidän erinomaisesti nukkuvasta pikku vauvastakin on tullut kiukkuinen nelikuinen, joka saa rintaraivareita, viuhtoo rauhattomana rinnalla, ei rauhoitu nukkumaan ja heräilee kesken öitä. Kirahtaa yhtäkkiä itkuun. Hampaitako? Vai tämä meidän kaikkien kurkkua vuoroin raastanut pöpökö häntä kiusaa.
Ensiviikolla uus yritys olla perempi itselleni. On sitten minussa jakaa muillekin. Tämä tälläinen ei vetele. Ja sellainenkin päätös, että tavaran määrä täytyy saada laskuun tässä huushollissa. Turha tavara se vasta kuormittaakin.
2-vuotias tyttöni näki tuon kuvan ja huusi heti: poro!
VastaaPoistaKovin tutulta kuulostaa toi meininki. Jaksamista sinne!
Kehittynyt silmä hällä! Ohjailepa graafiselle alalle <3
PoistaTerve pitkästä aikaa. Tämä kuulostaa varmaan lattealta eikä mitenkään uudelta, mutta ei tuosta ajasta selviä täyspäisenä muuten kuin rimaa laskemalla. Mun lapset on jo paljon isompia ja itselle on jo eri tavalla aikaa, mutta sitten on se leipätyö. Ruoho rehottaa, kukkasipulit laittamatta, kaikki syystyöt tekemättä. Kotona ei luutu usein heilahda, tavarat kertyy kasoihin. Ennen lapsia siivosin joka päivä. Aina oli tiptop. Jossain vaiheessa opin sietämään sitä kaikkea ja pystyin istumaan alas vaikka neulomaan siitä huolimatta, että arki huusi apuaan vieressä. Nyt kun täällä taas emännällä olisi enempi aikaa, pitäisi vissiin opetella takaisin siihen tiptop-moodiin. Enää ei pahasta siivosta voi syyttää pikkulapsiaikaa tai pelkkää kiirettä. Mutta niin, vaunulenkille, nokosille, mitä tahansa, mutta unohda se kaaos hetkeksi. Se on uusiutuva luonnonvara ja odottaa kyllä sitä hetkeä, kun luutua tekee taas oikein mieli heilauttaa. Hoidat itsesi ja lapsesi, muu on toisarvoista sen hetken, kun meno asettuu taas uomiinsa.
VastaaPoistaMä en ikinä ole ollut mikään tiptop-nainen -paitsi silloin kun saan sen sortin kohtauksen. Ehkä kerran kuussa. Silloin aloitan niin maanisella pikkutarkkuudella, että meinaa millään päästä siivouksen loppuun asti!
PoistaMut nyt lasten kanssa huusholli vaan pysyy siistinä puoli tuntia sen jälkeen kun on siivottu.
Täytyy kyllä toden totta pistää päänsä täältä pidemmiksi ajoiksi ulos, ettei tuu höperösi. Mut hei, älä säkään suotta virittäydy siihen uudelleen!
Outi tiivisti hienosti juurikin sen, mitä olin aikeissa kirjoittaa...
VastaaPoistaKaaosta pitää vaan opetella sietämään. Ja tiedän kyllä sen tunteen, kun pää meinaa poksahtaa kaikesta sotkusta.
Ja jos lapsia tarkkailee, niin ei ne ainakaan siitä kaaoksesta välitä. Päinvastoin.
Välillä voi ja pitääkin siivota, mutta saa antaa myös rehottaa. Näitä hetkiä lasten kanssa ei saa takaisin, joten kannattaa opetella niistä nauttimaan siinä kaaoksen keskelläkin :-)
Ja kiitos blogista!
No toi on niin totta, että lapsia ei kyllä haittaa tipan vertaa ja ihmisethän tärkeintä on! Mutta suht siistissä kodissa kyllä energia virtaa paremmin, mutta eihän siitä pakkomiellettä saisi kehittää.
PoistaJotenkin sitä oli aikanaan pakko opetella pois tuosta pyörästä. Opiskelin työnohella, eli iltaisin, ja oli ihan pakko alkaa sietää kaaosta ja tekemättömiä töitä. Vapaan ajan halusin olla lasten kanssa, en siivota ja vaikka minulla on aivan ihana osallistuva mies, ei ollut helppoa luovuttaa. Nyt lapset ovat isoja ja aikaa olisi, mutta olen päästänyt irti. Välillä huomaan, että kiukku riittämättömyydestä yrittää nousta, mutta olen oppinut sen laannuttamaa, mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa....
VastaaPoistaKyllä sinäkin opit hellittämään. Ei se mittari ole siinä, onko koti tiptop, se on siinä, että tykätään ja rakastetaan...
Hihitytti tuo sanonta, sillä meillä töissä, jossa on useimmiten hirvee kiire, on työkaveri, joka aina laussu tuon: mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa! Se saa aina paremmalle tuulelle.
PoistaRakkaus ja aika ihmisille tärkeintä tottakai. Mä vaan oon sellainen puuhaaja että saan vaikka puutarhatöistä voimaa ja sit välillä on niin täynnä päivät ja kotan edes hetkeksi mennä sinne ammentaan, vaikka jo kroppa haluis vaan maata sohvalla ja sittensaan vähän vaan riipastua sieltä täältä, kun joku jo herää päivänokosiltaan tms. Ja sit on tietty ne kaikki hommat jotka on vaan pakko tehdä, niinkuin se hajonnnut rattaanpyöräkin, sellaiset extrat turhauttaa. Kyl sä tiät :)
Mie ite taistelen saman rumban kanssa. Ja nuo hyvää tarkoittavat neuvot kaaoksen sietämisestä lähinnä ärsyttää. Onhan ne tietyt asiat vaan pakko tehdä. Lapset on ruokittava, keittiö siistittävä ja pyykkiä pestävä. Jos ne jokapäiväiset askareet jättää tekemättä niin entistä suurempi urakka odottaa ja monista asioista tulee entistä työläämpiä. Meiltä löytyy hiekkaa lattialta ja pölyt on pyyhkimättä aika monetta viikkoa eli löysättykin on ☺
VastaaPoistaJoo, mä ymmärrän kyllä sen hellittämisenkin tärkeyden, mutta toi on niin naulan kantaan, jotkut hommat on vaan tehtävä, tai kohta ollaan ojasta allikossa ja joskus ne kerääntyy samalle hetkelle, päivälle tai VUODELLE ne kaikki miljoonat pikkuasiat ja vielä pari suurta. Ja se tunnelin päässä loistava valopilkku on niin pieni täppä, että tietää putken olevan pitkä. Mä kyl (taas kerran) kuvittelen jo olevani voiton puolella!
PoistaSuuri hali.
VastaaPoistaPirjoR
:)
PoistaKaikkea ei voi hallita, priorisointi kunniaan!
VastaaPoistaRuoka ja uni on tärkeitä, niihin kannattaa yrittää vaikuttaa, jos mahdollista. Ulkohommat olen itse lähes ulkoistanut miehelle/ jättänyt tekemättä, tosin pihamme on teidän puutarhaan verrattuna aika ankea lasten temmellyskenttä... mutta ei aika eli kiinnostus riitä ja kaikkea ei voi saada.
Viimeiset pari vuotta on tullut kuraa niskaan oikein urakalla, välillä itsekin mietin, miten vielä jaksan nauraa ja iloita valonpilkahduksista... Mutta niin se vaan on, että ellei anna pahan viedä, on vaihtoehtona nousta suosta, keinolla millä hyvänsä, iloita elämästä ja toivoa, että elämä kantaa. Sairauksille, kuolemille ja muille vastoinkäymisille ei voi mitään, mutta omaan suhtautumiseensa elämään voi vaikuttaa. Tsemppiä! Mä ainakin uskon, että vielä tulee se seesteinenkin aika, vaikka nyt tuntuukin toivottomalta.
T: Se kuuden äiti
Pysäyttävä kommetti. Niin, tämä on sellaista elämäntäyteistä kiirettä eninmäkseen. Kiirettä joka syntyy siitä, että on ketä rakasta ja on kenestä pitää huolta ja mistä pitää huolta. Rakas perhe, koti ja se ihana puutarhakin. Hyvää kiirettä siis, mutta kuitenkin.
PoistaKiitos terveisistäsi taas kerran!
Olen oppinut olemaan näkemättä. Jos talossa on kaksi teiniä ja kaksi aikuista, ei kukaan voi vaatia, että yksi ihminen huolehtisi kaikesta... Eli nyt kannatta jo opetella, koska sitä sotkua riittää, niin kauan kuin lapset kotona pysyvät. Ja sekin aika menee niin nopeasti...
VastaaPoistatopukka