Olen käynyt mieleni mustalla puolella. Olen tuntenut oloni niin hallitsemattomaksi, että, olen kirkaasti tajunnut, miten pieni matka hulluuteen on. Tuossa se on ihan askeleen päässä. Kuka nyt sattuukin sinne päin horjahtamaan. Joskus se voi olla ihan pienikin töyttäisy. Mikä nyt kenellekin on liikaa.
Meistä ulkopuolisista voi joskus näyttää, että jonkun elämä on ollut ihan sietämättömän kuoppainen. Surua ja kurjuutta täynnä. Että jollekulle on osunut kantaakseen enemmän, kuin on kohtuullista. Mikä siinä on, että joku sellainen vain jaksaa ja selviää siitä kasvattamatta kuorta. Pysyy lämpimänä. Ja joku toinen ei. Joku toinen ylittää sen rajan, jota normaalina ja terveenä pidetään, lopullisesti tai tilapäisesti, taakkansa rasittamana tai ilman, että mitään näkyvää syytä on osoittaa. Ehkä jollakulla vain on joku, tai jokin, joka pitää elämän reunassa kiinni ja toisella ei.
* * *
Odotan, että jo puhjenneeseen kystaan määrätyn hormonikuurin vaikutus elimistössäni loppuu, ja murheet ja huolet palaavat taas entisiin mittasuhteisiinsa. Niihin suhteisiin, joita pystyn hallitsemaan. Että erotan taas todelliset uhat peloistani.
Että, pystyn katsomaan peiliin ilman paheksuntaa. Lakkaan tuntemasta itseni rumaksi ja lihavaksi, vaikka vaaka näyttää, että olen viikossa parissa laihtunut entisestäni kaksi kiloa. Etten säti miestä vain siksi, että minusta tuntuu, ettei hän voi minusta välittää.
* * *
Jouduin jättämään kauan odottamani retken väliin, jäämään kotiin lepäämään ja rauhoittumaan. Flunssan uuvuttama kehoni ja mieleni vain teki viikkojen piiskaamisen jälkeen tenän. Ja pääni alkoi olla niin rikkinäinen, että minä, jolta päätöksenteko syntyy yleensä vauhdissa, en enää kyennyt tavallisiin "kyllä vai ei" ratkaisuihin. Loppuun asti, vielä kun näin auton pihassa, ajattelin valmiiksi pakattua laukkuani ja suunnittelin mukaan ryntäämistä. Niin epäreilulta ja pelottavalta kotiin jääminen tuntui.
Nyt kun olen täälä, ja sain luovuttua kaikista odotuksista, huomaan, että alan rauhoitua. Itku loppui. Ehkä jaksan hetkeksi puutarhaan. Vaikka poimimaan ruskan punertamia maksaruohoja. Etsin jo muutaman kerran kameraani, unohtaen, että lähetin sen matkaan, jotta saisin kuvakertomuksen.
* * *
En voi olla lähettämättä synkkiä ajatuksia lääkärille. Hänelle, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa epäilyksiäni, että hormonikuuri suistaa minut raiteiltaan. Oliko se oikeesti tarpeellinen tai ainoa hoitomuoto? Eikö noita kystia nyt ole tullut ja mennyt maailman sivu, ilman että vähemmän herkät edes huomaavat?
tuttuja tunteita, mietteitä oman traumani jälkeen. siitä on kohta vuosi ja silti tämä viikko on ollut HUONO. eilinen ja tämä päivä jo parempi.
VastaaPoistaSatu, mikä traumasi onkaan,toivon, että saat käännetyksi sen sellaiseksi elämänkokemukseksi joka kääntyy voitoksesi. En tiedä miten tämän muotoilisin. Saan sen kuulostamaan sanahelinältä, mutta ehkä poimit mitä yritin sanoa.
VastaaPoistaTuttuja tuntemuksia myös minulle. Etenkin tuo "hylkäämisen kokemus",jonka olen kokenut voimakkaana,kun jäin kotimaahan juuri vakavan sairauden voittaneena.Minulle jäi kaikki huolet kotona hoidetraviksi ja pelko,että miehenkin viettelee joku vinosilmä.Sitten vielä senjälkeen firman aiheuttamat traumat,kun ratkaisin ensinmainitun ongelman muuttamalla sinne kauas.Ja turpiin on tullut,kun olen yrittänyt löytää ymmärtäjiä.Liisa
VastaaPoistaToivottavasti tänään syysaurinko paistaa sielläkin ja tuo vähän valoa. Hormonit pistävät niin kehon kuin nupinkin sekaisin. Tekee kaikesta kovin raskasta. Lämpimiä ja valoisia ajatuksia sinulle.
VastaaPoistaVoi hurja! Toivon totisesti, että tilanne rauhoittuu ja pääset raiteillesi. Postauksestasi tuli mieleeni eräs tuttavani, joka joutui toisista syitä paniikinomaiseen tilanteeseen kotonaan. Mielen täyttivät jatkuvat pelot, epäilyt ja jäytävä tunne. Jälkeenpäin hän sanoi aivan samaa kuin sinä. Että hulluuden ja "terveyden" välillä on vain hiuksen sieno ero. Lipsahtaminen rajan toiselle puolelle käy pelottavan helposti.
VastaaPoistaSinussa on voimaa ja eloa, sen tiedän, ja sinä selviät kyllä! Myöhemmin muistelet tätäkin aikaa kauempaa ja ehkä löydät siitä jotain hyvääkin, opettavaista. JOskus nuorempana olin useinkin tuolla rajalla, jotenkin tunnistan tunteen. Joskus toivoin, että menisin rajan yli ja voisin päästää irti... Onneksi en mennyt, tai ehkä sitä ei huomaisikaan jos menisi, olisi mennyt?
VastaaPoistaIhania kuvia, varjot, valot, suru, ilo ja toivo kaikki mukana.
Hui, osasit taasen kirjoittaa asiaa.
VastaaPoistaHormonit on syvältä :/
Tsemppiä kamalasti sinulle ♥
Liisa: Joskus tulee turpiin siltä suunnalta, josta sitä apua eniten odottaa mutta löytyykin sitten yllättäviä lohdun antajia.
VastaaPoistaToivottavasti selvisit hankalasta tilanteesta. Voittajahan olet joka tapauksessa, kun selätit vaikean sairautesi, sinnikkäästi jaksoit, huolehdit ja lähdit sitten vielä kohti uuttakin. Toivon, että saat nyt levätä ja läheisesi ymmärtävät panoksesi ja antavat sinulle sekä lämpöä että aikaa kerätä voimavarastosi taas täyteen.
Papu: Kylla paistaa! Tein kävelylenkin lähimarkettiin ja valitsin sieltä uuden huulipunan ja vaalen liljakimpun kuin mikäkin tuulipukurouva. Ihan tuli matkalla kuuma kun niin helotti.
Outi: Eiköhän tämä tästä. Onneksi on väliaikaista. Kuurin viimeinen pilleri on nielty ja vaikka vieläkaksi seuraavaa kiertoa pitäisi kuuri uusia, niin sanon että minun osaltani tämä oli nyt tässä. Hei, hei hormonit!
Pelon pientarella: kiitos, juuri ne lohdutuksen sanat voimasta ja elosta joita tarvitsin!
Tuosta mitä kirjoitit tuli mieleen se Halosen dokomenttielokuva Prinsessa. Onnellista kai olisi tulla hulluksi sillä tavalla, ettei siitä kärsisi, ja vielä jos levittäisi hyvää mieltä muillekin. Silloin hullus olisi vain yksi tapa parantua.
Siina*k: Juu, purkista napsitut, kyllä!
Anteeksi,jos vielä kirjoitan. Haluan kiittää sinua ajatuksistasi. Kiitos! Olen selättänyt sairauteni jo toistamiseen. Kaikki on sujunut muutenkin hyvin. Toivon sinulle paljon iloa ja voimia elämään.Ole hyvä itsellesi. Toivon,että fieldisi vie sinut syysaurinkoon!Vaikeista asioista selviäminen antaa voimia tulevaan.Liisa
VastaaPoistaEpäreilulta tuntuu aina tälläiset uutiset. Todella. Toivon kovasti että "ongelmat" ovat pian kohdallasi ohi. Lämpimiä ajatuksia.
VastaaPoistaMun lähipiirissä on vuoden sisään tullut niin monta vakavaa sairastustapausta, että havahduttaa kyllä. Nuoruuden huolettomuus on totisesti ohi, elämä on myös taistelua ja tukemista.
Sillä rajalla olen kerran pari itsekin seissyt. Matka toiselle puolen on todella lyhyt, pelkkä horjahdus riittää.
Upea puku!
Liisa: Mukava, että vielä kerroit nykyiset kuulumisesi! Nyt vasta osasin yhdistää sinut siihen Liisaan, jolla on tällainen samanlainen hassutassu on kotona. Laitoin koiruuden matkalaisten mukaan kun arvelin, että siellä se saa nuuhkia vieraita hajuja ja juoksennella ulkona.
VastaaPoistaLiivia: Taisin kirjoittaa kovin mahtipontisesti olostani. Kovin pientä on tämä kuitenkin. Kolmisen päivää tässä vasta pää ollut sekaisin ja syy on onneksi selvillä, joten eiköhän se siitä.
(Kirjoitin ensin vahingossa että "eiköhän se RIITÄ", ja totta se on -kyllä nyt hormonipillerit riittää!)
Tuollainen kunnon tujaus henkistä epävakautta, niinkuin myös mainitsemasi läheisten sairastelu, on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että kovin haurasta on onni.
Vielä viime viikonvaihteessa hykertelin hyvää oloani, vaikka yskä valvootti öitä ja mittari näytti taas lämpöä. Sitten alkoi tämä "hulluus" ja samaan syssyyn ruuhkautui työt, pyörä varastettiin ja kaikkea muuta pientä kurjaa. Nyt on flunssasta muistona vain hakkaava yskä ja mustat silmänaluset, joten eiköhän täälä taas pian hykerrellä.
Puku odottaa ystävän häitä ja parhaillaan kutomaani keeppiä olkaimilleen.
Tähän aikaan vuodesta sitä on jaksamista ilman kaikenlaisia ylimääräsiä murheitakin. Jaksamista sinulle! Itse olen ollut myös noilla rajamailla. Liiallisen työnteon ja samaan aikaan pienen sairastelevan vauvan kanssa ja silloin kyselin miehltäni, että voiko hulluksi tulla ihan yht´ äkkiä. Onneksi ymmärsin hellittää, kyllä vähemmälläkin pärjää, eikä tosiaankaan tarvi ajatelle, että mitä muut ajattelevat. Toisaalta, olen kyllä kuullut, että ihmisille annetaan se mitä he pystyvät kantamaan. Mukavaa lauantai-iltaa sinulle!!
VastaaPoistaToivottavasti epätoivosi jää hormonipurkkiin sisälle, kun napsautat kannen kiinni. Ja mielestäni niin kauan tilanne on vielä hallinnassa, kun itse tajuaa lähestyvänsä kuilun reunaa.
VastaaPoistaItseltäkin löytyy aika ajoin kokemuksia, jolloin ei enää pystynyt ymmärtämään, voiko tämä kaikki helvetillisyys oikeasti olla mun elämää, vaikka ulospäin kaikki näyttää niin kivalle. Oli se, muttei onneksi ole enää. Eikä muuten tule, siitä aion pitää huolen loppuelämäni.
Hyvä postaus!
tsemppiä hurjasti! tiedän todella mitä tarkoittaa, kun hormonit suistavat raiteilta.....voimia!
VastaaPoistaKohtalotovereita tuntuu olevan monta. Miksi sitten lääkärit vähättelevät hormonivalmisteiden haittoja? määräävät E-pillereitäkin 14-vuotiaille lapsille, milloin mihinkin akneen!
VastaaPoistaSatu.p: Kaikki sympatiani niille, jotka jonkin laisen Babybluesin kanssa koittavat selvitä arjesta lapsen kanssa tai myöhemmin tasapainottelevat työn ja kipeiden lasten kanssa, ilman kenenkään tukea. Ihanaa, että jaksoit sen läpi.
Kultsin kämppä: Hassua kyllä, mutta sen jälkeen kun sain sen sanoiksi tuohon blogikirjoitukseen se muuttui epämääräisestä möröstä hallittavaksi kurjaksi hetkeksi joka menee ohi.
Ulospäin juu, mahdoton on aina tietää. ajattelin eilen, etten enää ikinä ajattele pahaa töykeistä asiakaspalveluihmisistä, ties mitä he ovat saaneet kestää -mutta tottakai ajattelen, unohtaminen kuuluu ihmisyyteen.
Mahtelikakku: Kiitos! Toivottavasti olet valoisalla puolella!
Miten ikävä kuulla, että tuollatavalla sairastat. Kyllä se varmasti voitoksi muuttuu,vaikka voi tuntua pitkältä odotukselta. Minäkin tuota rajan ylitystä olen pohtinut.Miten hyvin siitä kirjoitatkaan.
VastaaPoistaFantastinen mekko! Voimia!
Itselle ainakin auttaa se, että jos saa kamalan olonsa sanottua, kirjoitettua tai mielessään analysoitua, se alkaakin surkastua. Ihan joka kerta. Toisaalta, tässä taannoin, kun sairastuin vakavasti, annoin itselleni luvan oikein rypeä ja muhia itsesäälissä, itkeä tihrustaa yksikseni sairaalan särmit ympärilläni tiukasti kiinni, ilman kenenkään yrityksiä lohduttaa. Tiesin, että se auttaa. Seuraavana päivänä olin valmis taistoon. Vastapalloa vaan kaikelle elämän kakkamaisuudelle. Ja hormoonit, ilman niitä ei olisi elämää, mutta jotain rajaa sentään...= )
VastaaPoistaAurinko ja Kuu: Kiitos: mekko on toisesta suosikkikaupastani. Ostan niistä melkein kaiken mitä kotimaasta ostan. Istuvat pohjoismaiselle vartalolle.
VastaaPoistaKotivalo: Niinhän se juuri on, että mikä mielessä alkaa paisua muuttuu möröksi ja mikä surkastua kutistuu hallittavissa olevaksi ongelmaksi. Minulta tuo kuuri vei juuri sen mielen hallinnan!
Hienosti keräsit itsesi. Toivon että olisin itse noin itsenäinen, mutta tarvitsenkin olkapäätä, kun olo on pieni.
* * *
Kiitos siis KAIKILLE olkapäätään täälä ojentaneille. Olen lukenut nämä viestit moneen kertaan.
* * *
oijjoi..kuulostaa todella kurjalta.. osin voin todeta että tiedän miltä tuntuu, olinpa juuri aamulla taas seuranta papakokeessa, taas odottelen ettei mitään uutta ole ilmaantunut..
VastaaPoistaMutta tällä kertaa oli aivan ihana hoitaja siellä, ymmärsi kun valittelin kuukautiskivuista, tajusin muuten että eka lääkäri joka otti ne tosissaan. miten tärkeää se on, tulla kuulluksi, myös lääkärin vastaanotolla.. ettei vaan automaattisesti sanota että se on voi voi ja otapa lääkettä vaan.
anteeksi vain, tuli tämmöinen purkaus..
Toivottavasti sulla olo jo parempi!