Ei kiitos!

 

Pääsiäisaskartelu on aihe, joka nostattaa ihoni kananlihalle. Se kuuluu mielestäni vain päiväkoti-ikäisille. Tuollaisen värikkään krääsän työntyminen kotiin puistattaa.

Koristeet neljän päivän vuoksi kuulostaa lähinnä ylimääräiseltä siivoushankkeelta. Pääsiäisen värit ovat kaukana sieluni värimaailmasta.   Totesin tämän juuri mm. kukkakaupassa, josta kaiken sen keltaisen joukosta valitsin tummanvioletit iirikset. (Nyt juuri poksahti mieleen, että sehän onkin pääsiäisen liturginen väri, että ihan mettään ei nyt sitten mennyt!

(Ensi vuonna tähän aikaan varmaan postailen tyttären kotiin kiikuttamista silmäpuolista massapallotipuista ylpettä tihkuen.)

Pääsiäisestä poikki

 

 

 

Aika palata työhön. Kiitos jokaisesta päivästä. Ja samaan hengenvetoon kiitos itsellenikin: aina ei ollut vaan ja pelkästään iisii, mutta olin se paras kotiäiti joka kykenin olemaan. Nautin suuresti. Nyt on koti-iskän vuoro.

 

Tämän kevään teen nelipäiväistä työviikkoa. Mies puolestaan on kotona neljä, töissä yhden päivän viikossa.

Se on ihana!

 

Se on käytännöllinen. Se piilottaa kierrätyssäiliömme: lehdet, tölkit, pullot tölkit ja lasin. Se kätkee patterimme. Kenkämme kuivuvat sen ritilähyllyillä. Saapikkaanikin mahtuvat sisään, omalle paikalleen, varret suorina. Laukut saa heittää suureen kulmaboksiin. Siistit ilmaraot vapauttavat lämpöä huoneeseen.

Sen päällä voi istua ja pukea. Tai istuskella ilta-auringossa ja juoda lasin viiniä katsellen ohikulkevia.

Se on kaunista ja huolellista käsityötä. Tehty piirustusteni mukaan talon henkeen 50-luvun kaapistoja mukaellen. Sen kahvat on vahattu samalla hunajankeltaisella kuin lattia.  Ja mikä parasta, se ei kolise: puuseppä asensi luukkuihin hidastavat saranat.

Silmäni lepää.

Napanuoran venytys

 

 

Näin vanhempainvapaan loppusuoralla tein pienen irtioton. Itse sain vähän happea ja isä sai ensi kertaa olla kahdestan tyttären kanssa hyvän tovin.

 

Aloitimme Kiasma -tapahtumasta marttamaiseti piirakoita rypytellen. Muuten ei ollut lainkaan ryppyotsaista: Olin varannut Marskista huoneen hulppealla näköalalle ja siinä sitten katselimme kaupungin hengähtävän työviikon jälkeen. Katselimme, rupattelimme ja laittauduimme iltaa varten.

 

Tapasillallinen melkein ramaisi meidät, mutta sitkeästi pääsimme liikkeelle ja sitten ei mikään pidätellytkään jatkamasta aamutunneille.

 

Lauantaina sain pitää huoneen kahtee iltapäivällä ja vetkuttelinkin sängyssä yhteen ennenkuin vääntäydyin Tampereen junaan. Tampereella ehdin vielä tavata pari rakasta ystävää ja perhettä, ennenkuin laskelmoidusti palailin kotiin lapsen mentyä nukkumaan.

 

Kotona oli kaikki mennyt mainiosti ja oli mukava huomata, ettei ole korvaamaton. Nyt on lapsi vihdoin onnistuneesti vieroitettu ja kolmantena päivänä hän totesi jo itsekin "Titti, loppu" ja hekotteli päälle.

 

 

 

Oli mukava käydä lapsuudenkodissa ja nauttia vieraanvarasuudesta ilman lasta

 

 

Tarmokkaana

 

Pitkästä aikaa maalia käsissä. Juuri sopiva kirkas päivä maalata. Ei sitten tarvitse seuraavan päivän kirkkaassa auringossa harmitella, että maali kuultaa vielä tuosta ja tuosta, kuten sellaisina yön innovaatiohetkinä sutastujen seinien, jolloin Lapsi nukkuu ja Mies on matkoilla.

Takan hormi loistaa valkeana!

Konkreettisen työn tekeminen on palkitsevaa. Tuntuu hyvältä tehdä jotain ihan oikeaa, sellaista, että jälki näkyy heti. On ollut vaan sellaisia virtuaalihommia viimeaikoina, joita hoidellaan netissä tai puhelimessa, kalenteri kädessä tai että joutuu odottamaan toiselta tilaamaansa työtä, jota ei näy ei kuulu. Puuseppä on tehnyt oharit viisi kerta. Niin, ihan uskomatonta, mutta totta. Ikinä ei enää heebolta tilata mitään, eikä kellekkään suositella. Se on sääli, sillä eteiskaluste näyttää kuvien pohjalta tosi hienolta!

Tuntuupa hyvältä!

Tämä pohjoinen lumenheijastama valo. Sauna. Hanasta juomakelpoista vettä. Oma sänky. Lapselle rutiinit. Raikasta ilmaa. Kotiruokaa. Jopa roskien kierrätysmahdollisuus tuntuu jotenkin hohdokkalta.

No place like home...

 Asfalttiviidakon siimeksessä on paratiiseja katoilla.

...except Cape House, Bangkok.

Onko sinulla suosikkihotelli maailmalla tai paikka jonne tahdot palata yhä uudelleen?

Minä en ole juuri ylellisiä hotelleita kiertänyt, mutta Cape Housen hintalaatusuhde on kyllä kaupunkihotelliksi kiitettävä. Se on loistavalla paikkaa, muutaman minutin kävelymatkan päässä ravintoloista, skytrainista, tavarataloista ja ympärillä hyörii paikallinen elämä katumyyjineen.

Hotellilla kaikki on ennenkaikkea toimivaa ja puhdasta. Huoneita on kaksi, sisustus on vähän beach house- tyylisen amerikalainen valkeine kauniine listoituksineen. Tälläistä tyyliä en kotona viljelisisi, mutta hotellissa.

Luksuksen tunne tulee esim. kylpyhuoneen pikkuruisista sievistä puteleista, viimeistelyistä yksityiskohdista ja businescenteristä, jossa on (niiden tylsien business -julkaisujen lisäksi) mm. tuoreimmat muoti- ja lifestylelehdet ja seisovassa pöydässä pikkuruisia hienostuneita leivoksia, kahvia ja virvokkeita.

Kuntosalin ja ja katolla sijaitsevan uima-allasosaston näkymät ovat huikeat yli kaupungin. Sinne tepsuttelen valkeassa kylpytakissa. Minulle ei ole vielä selvinnyt, kyttääkö joku puuhiani, vai miten on mahdollista, että poreamme rupeaa kuplimaan sillä hetkellä kun tuikkaan varpaankärkeni veteen. Jokin automaatio toivottavasti!

Jos totta puhutaan, niin minulle itselleni tulee aina hieman nukkavieru olo, kun astun sinne kadulta pölyisenä selkään liimautuneessa topissa ja henkilökunta kumartelee thaitervehdyksiään tummissa puvuissaan. Silti aika ihanaa joskus fiilistellä ulkomailla, kun se ei maksa en enempää kuin tavishotelli Helsingissä!

Sateiset hyvästit

Piet Hein Eek kävi täälä?

 Seikkailupäivän jälkeen leppoisa pilvinen rantapäivä tuntui hyvältä. Lapsen kanssa polskutettiin linnunmaidossa matalikon aaltojen kutitellessa. Kerättiin aarteita rannalta. (Eniten hän tuntui arvostavan sitä, miltä sileä simpukanpinta tuntui suussa. Ei siis ihan vielä "aarreiässä".) Kudoin ja luin vuorotellen samoja kirjoja MIehen kanssa. Tunsin itseni onnekkaaksi, kun meneillään oli kolmen mainion kirjan putki! Kätilöstä siirryin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraan ja sitten Nobel -palkittu Tuhma tyttö imaisi minut alun  kangertelun jälkeen.

Tuktuk-taksin asemaksi riittää jätelaudasta kyhätty keinu.

Paikalliset keräävät rapuja sadesäällä.

 

 

Seuraavan kahden sateisen päivän aikana kaikki hotellihuoneessamme muuttui enemmän tai vähemmän märäksi tai kosteaksi. Sadekuurot ei sinänsä haitannut, mutta mikään joka kostui ei kuivanut. Hiustenkuivaajalla kuivailin lapsen lakanaa ennen unia. Bangkok alkoi tuntua houkuttelevalta ajatukselta.

 

Tämäkin neule edistyy!

Tuk-tukilla vanhaan kaupunkiin

 

 

Vuokrasimme tuk-tukin, jolla mies huristi meidät Lantan toiseen päähän. Tyttö halusi välttämättä istua nenä lytyssä visiirin alla.

 

Turvallisempi kuin moottoripyörä toki, ja lujaa ei pääse, mutta kyllä me silti melkein ojaan päädyimme: Etupyörä ei ylämäessä ottanutkaan maahan, joten ohjaus ei toiminu. Minä kimposin kyllä tilanteen hoksattuani lapsi sylissä hyvin vikkelään sinne etupäähän painoksi kun tilanteen tajusin.

 

 

Matkalla idylliseen vanhaan kaupungiin pysähdymme katsomaan apinateatteria. Minä tein jotain sellaista, mitä en etu- enkä jälkikäteen voisi kuvitellkaana tekeväni: Olin maksanut apinateatterista, ja kun sitten minun käskettiin istua pikkuapinan kiipeilypuuksi, niin hämmennyksissäni istuin siihen, että tämäkö se teatteri nyt sitten onkin. Apina pomppasi heti niskaani ja minä pomppasin pystyyn kädet lapsen suojana. Omistaja tuli vakuuttamaan, ettei se pure mutta aika kauan kesti kun kauhusta jäykkänä odotin puremaa ja vesikauhua. Mutta suloinen ja kiltti oli kuin mikä, ja sormetkin kuin samettia! Niillä se hypisteli meitä ja niin oli siisti manikyyrikin tehty apinavauvalle! Aloin rentoutua ja lapsella oli aivan hulvatonta kiherrystä.