Ihmisen taimi ja puutarhajuttuja

 

 

Viime viikonloppu oli minulle kesän huipennuksia monella tapaa. Pikkiriikkisen syntymäpäivät vietettiin laajalla perheskaalalla rakkaiden kanssa ja seuraavana päivänä ravittiin silmää ja sielua puutarhamatkalla Loviisan suuntaan. Mies jäi kotiin vetämään henkeä.

 

Matkalla Loviisan Wanhoja taloja katsomaan viivähdimme Eijas Gardenissa. Se oli maino kohde jopa pienen ratasikäisen lapsen kanssa. Eija oli ymmärtänyt tärkeän pikantin lisän: eläimet. Vähän helmikanoja, karppiallasta ja pihan koiria, ja lapsen viihtyminen ei ollut mikään ongelma. Minä tarkkailin koko reissun lähinna materiaalien käyttöä, kuvat ovat sen mukaisia:

 



 

 

 

 

Poimin Eijalta käytännön vinkkejä ja tein muutamia tarkoin harkittuja kasviostoksia. Betonipatsaat vähän houkuttivat. Päätin, että jätän nyt kuitenkin tilaa pihanperukoille tulevien vuosien savitöilleni. Lompakkoni nyökkäili hyväksyvästi päätökselleni.

 

Matkaseura oli mitä parhainta:  joustavaa ja kärsivällistä. Elämää ja Elämyksiä esitteleekin laajemmin kohteitamme, joskin meidän piti vähän karsia osallistumistamme, mutta käykää silti kurkkaamassa mitä heidän kaksi päiväiseen ohjelmaansa kuului. Ja sinnepä on ilmestynyt myös meidän synttärisankarista kuvia ja meidän talon tunnelmia muutenkin.  Kukkas Garden on leikillinen: Miehellä on tapana kutsua tytärtä nimellä Nuppunen ja minusta tuli sitten vähän myöhemmin luonnollisesti Kukkanen.        

 

Matka jatkui tästä Loviisan taloihin, mutta siitä toisten, mennään Tytsyn kanssa pihaan, ilma on mahtava ja hän heräsi tuolta vaunusta valmiiksi ulkohaalarissa. Ja kohta katoaa postaukset bittiavaruuteen, ellen laita näppäimistöä  kirjahyllyyn ja sassiin. Toissaviikolla hajosi jo läppärin näyttö, kun minä neropatti laitoin muumia tulemaan ja laskin sen lattialle. Luulin olevani fiksukin, kun teippasin näppäimistön päälle tarjottimen suojaksi, mutta muuttuvia tekijöitä oli liikaa ja näyttö halkesi. Onneksi kone oli maksanut 50 euroa ja pikkuveli liitti sen käsittämättömän nopeasti  TV-ruutuun, joten tässä sitä näpytellään nyt TV: ääressä, mikä menee ihan yli oman ymmärrykseni. 

Takiainen

 

 

Lapsi ei tahdo olla kahtakymmentäsenttiä kauempana minusta. Hän on taantunut rinnalle kuin puolivuotias. Hän nautiskelee siinä vielä kauan syötyäänkin autuas ilme sileillä kasvoillaan. Hän protestoi joka kerta kun jalkansa asetetaan lattiaan, vaikka olisikin hetkenpäästä leikeissään upoutuneena.

Tuntuu maratonilta päästä liikkeelle lapsen kanssa, joka liimautuu punttiin, kurottaa molemmin käsin kohti korkeuksia ja vaatii istua sylissä kun peset hampaita. Kiipeää jalkaa pitkin kun puet ja tapittaa vastapäätä WC-pönttöä toimitustasi, valmiina tarraamaan sinuun kun nouset.

Kuulen, miten selkäni rutisee liitoksistaan, kun koitan yhtäkättä vajavaisena avata tuttipulloa pusertaen lasta kyynärvarrella lonkkaavasten. Jo ennenkuin nousen juostakseni hakemaan yläkerrasta kuivan paidan kastuneen tilalle, kuulen sydäntäraastavan itkunsa päässäni. Tämä on minulle vaikeampaa kuin yösyötöt. Hyvä luoja, anna takiaiskauden jo loppua!

Tälläisinä päivinä en saa mitään tehdyksi silloinkaan kun lapsi nousee hetkeksi eroahdistuksensa yläpuolelle ja seesteisenä asettelee rusinoita muffinssivuokiin. Puhun sekopäisiä, jos minulta jotain kysytään. Olen vielä puoli kahdelta lähes tyhjin vatsoin, koska vain vedin happea sen 40 minuttia kun lapsi nukkui kello kahdentoista aikaan.

Me ei mennä tänään minnekään. Me istutaan sylikkäin keinutuolissa, päristetään sormella naamatusten että plärbplärplärb. Painetaan äidin nenää, lapsen nenää. Ja sukkahirviö tulee ja kutittaa. Lapsen naama loistaa, kunhan äiti ei vain ei koita tehdä mitään.

* * *

Mutta illalla viimeistään, kun talossa on taas neljä aikuisen kättä, tehdään viikonlopuksi ruokaa ja vähän siivotaan. Meillä juhlitaan jälkikäteen yksivuotissynttäreitä.

Tässä näin

Minä sanon juoksevani kauppaan. Mies sanoo tullessa, että kestipäs se. Ei sano syyttäen, sanoo vaan. Minä sanon, että nokun. Että juttelen näille ihmisille, tämän mainion kylän väelle ja silitän koirat mennessäni, katson kukkivat kukat ja haistelen puhdasta sadetta. Ja nyt meitä on kaksi tälläistä. Ihmekös jos kestää.

Minä haluan asua täällä lopun elämääni. Tahdon palata aina tänne. Minä rakastan tätä taloa ja tukevaa kalliota, jolla se seisoo. Naapurin ikkunassa on lämmin valo ja kadunkulkijalla pehmeät tossut.

Koiralla oli tapana maata portissa kiinni. Kuono läpi työntyneenä. Harva siitä hidastamatta meni. Portin karhu on kuullut monet tarinat ja lapset pysähtyvät sitä silittämään. Kyselijöille vastaan, että Mantsuurian jalopähkinäpuu.

Kun pyöräileen kotiin ajattelen, että jos sydämeni särkyisi lähtisin. Menisin kauas paikasta, jossa naapurit nojailevat haravanvarsiin. Joka muistuttaisi menetetystä onnesta.

Nuppusia ja liljoja

Mieheen iskee aina välillä roskiinheittovimma. Hän saa roinasta tarpeekseen, ymmärrän sen kyllä - kaikkea on liikaa, mutta silti ongin tavaraa takaisin roskapussista. Tämän pullon pelastin viimeksi.

Yksivuotiaalla ei juuri ole vielä kokemusta syyseuraussuhteista. Hän tahtoo kerta toisensa jälkeen leikiä pyykkipojilla, vaikka siinä käy lopulta aina samalla lailla. Nippasee. Mutta milläpä oppisi, jos ihmislapsi toimisi niin, että kun kerran kaatuu varoo koittamasta toiste. Melkein aina on kuhmuja.

Viime keväänä en voinut enää möyhiä puutarhassa. Silti sormia syyhytti. Mies kaivoi kolmattakymmentä sipulia maahan, kun minä osoittelin kepillä maha pystyssä. Hän jupisi, ettei voi ymmärtää, kuinka joku voi vapaaehtoisesti möyhiä maata. Syksyllä ei tullut kuin pari kukatonta kortta, luulimme myyrien herkutelleen sipulit. Mutta tänä vuonna, kolmetoista komiaa vartta kasvattivat valtavat liljat!

* * *

"Yksivuotias, yksivuotias", maistelen joka päivä sanaa. Tuntui, että aloitimme kesäloman vielä vauvankanssa, ja nyt meillä on pieni touhukas tyttö! Saammeko liljat kakkupöytään joka vuonna?
Liljaa ehdottelin lapsen toiseksi nimeksi. Ei mennyt läpi. Mies kutsuu häntä melkein aina Nuppuseksi.

Läheltä piti

Oli suuri puutarhojenkurkistelupäivä, ihmiset avasivat ovensa toisilleen kurkistella tarhoihinsa. Helsinginsanomien innoittamana ryntäsin avoimetpuutarhat -sivustolle kuten varmaan satatuhatta muutakin, huomatakseni, että sivusto oli kaatunut.

Yritin koko aamupäivän saada selville, missä lähimmät puutarhat sijaitsivat. Anelin, että joku laittaisi puutarhojen listan jonnekin muuallekin nettiin. Vaikka tapahtumaa varten perustetulle Facebook -sivulle. Eipä laittanut. Tulin valtavan pahantuuliseksi. Kuin lapsi jolle oli vain vilautettu tikkaria. Onni oli jo häämöttänyt näköpiirissä.

Puutarhaliitto oli kuin halvaantunut ja ihana päivä ja monet puutarhat jäi niin minulta kuin monelta muultakin väliin!! Miten amatöörimäistä.

Toettuani tein kierroksen omassa puutarhassa. Ihana sateenjälkeinen. Värit hehkuivat, pisarat kiilsivät terälehdillä ja se tuoksu. Tuuletonta, tyventä, sillä mielenikin tyynnytin. Mieli asettui lepoon kun annoin silmän kiertää.

Se on kumma, miten puutarha voikaan olla uusi joka päivä.


Lapsi osallistuu. Paksu taidekirja on kyydissä painona, ettei kippaa niin usein. Silti kippaa, mutta hän kerää yhä uudelleen. Voi pientä touhukasta.

Aikamatka

Tällaista pientä neulepersonointia olen jo pitkään miettinyt polkupyöränitankoon.

Söpöläisen kaupan kassa oli koottu kauniisti vanhoista matkalaukuista.

Tallinna ei petä koskaan. Kun oli kolme päivää aikaa ehti nähdä muutakin kuin keskustan. Otimme pyörät alle. Tyttö, vaikka kuumeinenkin, lastenistuimeen ja menoksi. Pitkin rantoja hiljalleen. "Projekteja" katsellen. Noita upeita vanhoja rapistuvia tehtaita ja puutaloja. Laittaisipa joku ne arvoiseensa kuntoon: Lofteja tehdashalleista, joissa upeat suuret ikkunat. Maalia puutalon seiniin...no eihän se niin helppoa ole!

Hän, yksivuotias, otti siinä muutamat torkutkin. Iltaisin letkeä kylpylässä istuskelu tuntui vain helpottavan hampaiden vuoksi kuumeilevaa lasta. Tänään hän on jo kuumeeton, vaikka hampaat vaivaavatkin vielä.

Nyyttärit

Pöydät notkuivat tänäkin vuonna tuomisista ja santsikierroksia tehtiin pitkin iltaa. Ihmetellä täytyy, kuinka vuosi vuodelta pöydästä löytyy monipuolisesti kaikkea, vaikka kutsussa lukee vain "jotain mieluista naposteltavaa yhteiseen pöytään"!

Tänäkin vuonna pidettiin puutarhajuhlat ja entiseen tapaan kutsuttiin pari sataa henkeä. Juhlijoita tuli taas reipas 50 ja lapsia "kaupanpäälle". Olisikin aika yllätys, jos joku vuosi suurin osa pääsisikin tulemaan...ollaan vähän luotettu siihen, ettei...

Pippaloiden luonne on kuuden vuoden aikana muuttunut sen verran, että aamu kuuden sijasta porukka alkaa kaikota puolen yön jälkeen. Booliakin olemme tehneet 10 litraa vähemmän. Lapsista se johtuu. Kuitenkin, jo silloin kun meillä ei ollut lapsia, lapsijuhlijat olivat . He tuovat mukanaan sellaista eloa ja välittömyyttä, johon aikuiset eivät pysty boolimaljan vesirajan huvetessakaan.

Meidänkin taapero (niin juuri, ei enää vauva...) oli mukana menossa. Kuningasajatus oli ottaa lapsenvahti juhliin. Siellä väentungoksessa olisi helposti jäänyt ovet rappusiin auki jne. ja elleivät päät nyt ihan halkeilleet, niin ainakin vaaranpaikat lisääntyivät. Kun vastuu jakautuu monelle, eikä oikein tiedä kenellä on pallo.

Kävi tuuri ja sattui ihan mahtava lapsenlikka. Hän tuli tuntia ennen, jolloin meillä oli tyypilliseen tapaan kova tohina ruokien laittamisessa, ja häärimme alusvaatteissamme sekopäisenä. Joskin täytyy sanoa, että kastajaisista opittiin, että kaikki käy hitaammin ja nyt oltiin selvästi valmiimpia kuin koskaan!

Viehättävän lapsenvahtimme lähdettyä asianmukaisesti taksilla kotiin, miesvieraidemme vokottelusta huolimatta, laitettiin lapsi illan edetessä pihan perukoille nukkumaan, josta sitten kiikuttiin sänkyyn aikanaan.

On ihana huomata, että lapsen kanssa elämä taipuilee entisen tapaan moneen, kunhan vaan vähän järkkäilee ja taipuilee tietysti itse eniten. Tänä ensinmäisenä vuonna ollaan huomattu, ettei mihinkään olla jouduttu sanomaan ei, ollaan menty, tehty ja matkustettu, vai se tekemisen tapa on muuttunut.

Tehtiin tänä vuonna tälläinen vieraskirja keskeneräiseen vessanseinään. Alaosan ottivat taaperot haltuun. Yläosaa ei sitten viitsikään julkisesti esitellä, siitä pitivät aikuiset huolen.

Eräskin onnellinen joi seuraavana päivänä nassu muikeena ensimmäisen pillimehunsa. Ei tuntunut haittaavan, että kastui koko yöpuvun rintamus.



Olemme joka vuosi puhuneet, että tehtäisiin automatka suomeen. Niin meillä oli taas suuret suunnitelmat kesäloman alussa, mutta matka kutistui puoleen. Oli tarkoitus käydä Miehenkin lapsuusmaisemissa sekä Raumalla, että Savonlinnassa, hän kun on ehtinyt asumaan sielläkin.

Loppuviimeksi vietimme viikon Viitasaarella ja Tampereella. Kun aikaa oli, päätettiin, että mennään asuntomessuille. Minulle messut oli ensimmäiset. Olen aina vähän ylenkatsonut messukoteja, mielestäni ne ovat lehtien perusteella näyttäneet sekä keskenään samalta että vuosikymmenen ajan samalta!

Saatiinhan me ihan ideoitakin. En nyt rupea uudeksi messukatalogiksi, mutta tämän sihanan kohteen tahdon jakaa. Yllättäen tämän kierrätetyistä materialeista ja huonekaöluista tehdyn kodin oli tehnyt Hervannan seurakunta! Pisteet kirkolle ajanmukaisuudesta.

Koti on kalustettu sisustussuunnittelija Liisa Perin kunnostamilla kierrätyshuonekaluilla. Erityisen ihana oli huone jonka koko lattia-alan peitti pehmeä ryijymäinen puuvillakudematto. Seinällä kiersi vain mietelause.

Ehkä

Otin vähän lomaa tästä hommasta. Korrektia olisi tietenkin ollut ilmoittaa, että huilailen, mutta kuvittelin aina, että huomenna taas kirjoitan. Niin meni kuukausi, että hupsis. Lonkkaa täälä ei ole vedetty, mutta nyt on kesä, loma, ruumis, sielu ja remontti siinä vaiheessa, että päätettiin, että mitään ei enää "täydy" tehdä. Nyt vain "voitais" tehdä, jos sellainen olo osuu. Nyt lomaillaan. Kirjoittaa taas aion, ehkä.