Tuntuu maratonilta päästä liikkeelle lapsen kanssa, joka liimautuu punttiin, kurottaa molemmin käsin kohti korkeuksia ja vaatii istua sylissä kun peset hampaita. Kiipeää jalkaa pitkin kun puet ja tapittaa vastapäätä WC-pönttöä toimitustasi, valmiina tarraamaan sinuun kun nouset.
Kuulen, miten selkäni rutisee liitoksistaan, kun koitan yhtäkättä vajavaisena avata tuttipulloa pusertaen lasta kyynärvarrella lonkkaavasten. Jo ennenkuin nousen juostakseni hakemaan yläkerrasta kuivan paidan kastuneen tilalle, kuulen sydäntäraastavan itkunsa päässäni. Tämä on minulle vaikeampaa kuin yösyötöt. Hyvä luoja, anna takiaiskauden jo loppua!
Tälläisinä päivinä en saa mitään tehdyksi silloinkaan kun lapsi nousee hetkeksi eroahdistuksensa yläpuolelle ja seesteisenä asettelee rusinoita muffinssivuokiin. Puhun sekopäisiä, jos minulta jotain kysytään. Olen vielä puoli kahdelta lähes tyhjin vatsoin, koska vain vedin happea sen 40 minuttia kun lapsi nukkui kello kahdentoista aikaan.
Me ei mennä tänään minnekään. Me istutaan sylikkäin keinutuolissa, päristetään sormella naamatusten että plärbplärplärb. Painetaan äidin nenää, lapsen nenää. Ja sukkahirviö tulee ja kutittaa. Lapsen naama loistaa, kunhan äiti ei vain ei koita tehdä mitään.
* * *
Mutta illalla viimeistään, kun talossa on taas neljä aikuisen kättä, tehdään viikonlopuksi ruokaa ja vähän siivotaan. Meillä juhlitaan jälkikäteen yksivuotissynttäreitä.
Ooh, olet rakkauden ja palvonnan kohde <3
VastaaPoistaSe on aivan mahtavaa, mutta voisinko olla vain sitä? Ei sovi yhtään kuvioon, että pitää myös hoitaa ruoka ja pyykkihuolto!!
PoistaVoi ei miten tutulta kuulostaa! On kyllä raskasta aikaa, meidän vajaa 1veellä onneksi jo helpottamaan päin, ja äiti saa (ainakin välillä) käydä edes vessassa ilman takiaistaan.
VastaaPoistaMutta onneksi tuo(kin) vaihe helpottaa aikanaan, tsemppiä ja jaksamista siihen asti!
Joku juuri sanoi, että menee aalloittain kuten kiukkupuuskatkin. Ja onhan niitä hetkiä, kun leikkii ihan seesteisesti yksin. Mutta ne lähdöt, kun pitäisi kellolleen mennä jonnekin, huh!
PoistaOi että, tunnen tuskasi. Mutta on se kyllä ihanaakin, kun joku niin palvoo ja kurottaa käsiä, että syliin! <3
VastaaPoistaHelpottaa se. Meillä mr. 6-vee ei oikeen enää syliä kaipaa, nyyh.
Ihanaakamalaa, niinkuin elä'mässä monijuttu, yhtäaikaa.
PoistaJoo, kohta se painelee kylillä, eikä muista ytulla edes ruoka-aikaan kotiin...
Voi jaksa vielä, muutaman vuoden kuluttua ajattelet minne ihmeeseen se aika hukkui, kuinka se voi noin nopeasti kulua. Usko tällaista viiden lapsen mummoa joka vieläkin ihmettelee ajankulun nopeutta
VastaaPoistaAjattelen nyt jo! Että vuosi mennä hujahti.
PoistaAika aikaansa kutakin. Vaan välillä niin pitkiä hetkiä, että arvet tuntuvat vuosia. Koliikki-itku kuuluu korvissa vieläkin, vaikka vuosia on jo välissä kohta kymmenen. Takiaisen painon tuntee puntissa, vaikka edellisestä kerrasta on ikuisuus. Sydämen sulattava hymy kiintopisteenä mielessä hetkissä, kun enkun kirjat paiskotaan pitkin seiniä ja talossa raikaa huuto: miksi mulla on tollainen äiti, miksei ISÄ ole kotona. Paljon ne ottavat ja samalla kaiken antavat.
VastaaPoistaTE koliikkilasten äidit kyllä aina saatte minulle aiheesta jauhot suuhun!
PoistaTuo onkin hyvää mielikuvaharjoittelua, että koittaa piirtää voimaannuttavan muistikuvan verkkokalvoille silloin kun toinen on pikkuhirviö. Tai jonkun kauhean hetken, kun on luullut että lapselta halkesi nyt pää, kun se tuosta kaatui tms...perspektiiviä naas! Mutta kyllä täytyy antaa itsensä olla myös kypsänä, ei aina voi vaan tsempata ja olla pyhimysäiti :(
Voi pientä!
VastaaPoistaTsemppiä sulle! Nyt tuo kuulostaa niin söpöltä ja ihanalta, kun oma pienin täyttää ihan just viisi!
Hahahah, joo voin kuvitella, sopivan etäisyyden päästä!
PoistaTäällä odotellaan sitä hetkeä kun lapsi viihtyisi hetken yksin. Kohta puoli vuotta jatkuvaa kantamista ja viihdytystä sattuu kroppaan ja kyllästyttää. Ei tosin tarvitse kuin miettiä alun koliikkia, niin tämä tuntuu luksukselta. Silti, olisi ihana joskus saada syödä tai pestä hampaat ilman vauvaa sylissä. Joka päivä jätän vauvaa leluineen lattialle, puuhamatolle, sitteriin, sängylle jne vain todetakseni että kitinä ja huuto alkavat melkein heti kun ote irtoaa. Tankataan nyt läheisyyttä kun joskus tätäkin aikaa ikävöidään :) Heli & I
VastaaPoistaSinäpäs sanoitkin sen jo kaiken. Mutta kyllä se päivä tulee, kun alkaa olla pitkiä hiljaisia hetkiä ja ihan unohdat toisen hetkeksi ja sitten kun katsot hän on suu täynnä multaa tai dipannut puhelimesi vesilasiin. Ja me ei olla vieläkään nähty, ja nyt en vielä hetkeen uskalla, kun nenänsä tuhisee. Ajattelen teitä ja tapaamista lähes joka päivä.
PoistaTiedän yh äitinä tunteen, raskastahan se on. Onneksi saat miehesi kotiin illaksi,mene vaikka lenkille sitten. Ja kotiapua voi kysyä kunnalta,joskus antavat perhetyöntekijän auttaan muutamaksi tunniksi viikossa. Ethän väsytä itseäsi..<3 Vakilukija, mutten ennen ole kommentoinut. t.äiti Turusta
VastaaPoistaSanon tämän taas: aina olen nostanut YH-äideillä hattua ja todennut, että minusta ei vauvan YH:ksi olisi. Minun rasiintumiseni täälä on ihan toista luokkaa kuin teidän. Osaan kuvitella sen niistä jaksoista kun Mies on viikon poissa ja ylityöt päälle.
Poista