Tapahtui päivystyksessä

Tästä on reilun viikonverran. Olin jo rutiinilla siinä piuhoissa, sydänkäyrä piirtyi oikealla. Tällä kertaa en yksin. Mies istui työmatkasta väsyneenä siinä vasemmalla keinustuolissa ja näytti siltä, että nukahtaa millä hetkellä hyvänsä. Ottipa kuitenkin jalkani syliinsä ja ryhtyi hieromaan. Ai kun tuntui mukavalle.

Akilesjänteen vieressä kuopassa sormiaan kuljettaen kysyi, että mikä tässä on. Vastaan ensin kuin vyöhyketerapeutti, että "kohtu", ja lisään, että "älä stimuloi sitä". "Eikun mikä nystyrä sulla täälä on?" Sanon, etten tunne mitään, "ota sukka pois, ja katso".

Hän taipuu kohti jalkaa ja tihrustaa. Punkki! Nyt minäki jo taivutan vatsani yli. Tahdon punkkipihdit! Ja heti. Hetken hälistyämme päätämme painaa punaista nappia, josta kutsutaan hoitaja. Lievää hätävarjelun liioittelua sanoisin. Jokin hälyytysääni piippaa kunnes hoitaja tulee. Nyt vieruspedilläkin jo reagoidaan.

"Niin, ei tässä mitään hätää ole, sitä me vaan, kun tuo mies ryhtyi antamaan vyöhyketerapiaa ja löytyi nilkasta tämä punkki, että saisiko pihtejä, on vähän inha olo" hihitän puistatusten vallassa. Naapuripedillä nainen on kolme senttiä auki, tuskissaan, mutta tilannetaju kodallaan. He hihittävät kanssamme verhon takana. Lieneekö muuten jotain raskauteen liittyvää, en ole koskaan nauranut niin usein hervottomasti ja vedet silmissä kuin raskausaikana. Saatan kirjaa lukiessakin nauraa niin, että minuun sattuu ja joudun kiemurtelemaan parempaan asentoon naurun ravistellessa kehoani.

Pihtilähetys juuttui jonnekin, sitä ei koskaan tullut ja kotiin päästyämme väänsin punkin koiran punkkipihdeissä pois. Vähän puhdistusainetta päälle. Noin.

Mokoma koira sanoisin, sehän ne punkit meille kuljettelee. On pieni ihme, että vaikka nyhdän niitä luppakorvasta useita viikossa, tämä oli vasta toinen kymmenen vuoden aikana minulla.