Järjestimme näyttöjä työpäivän jälkeen, siivosimme hulluna edellisiltana ja kun astuimme sisään, valmiina ottamaan potentiaaliset ostajat vastaan, oli koira, silloin puolivuotias, pahimmassa hanpaiden vaihtoiässään syönyt eteisen seinistä maalit nurkista. Lattia oli joka päivä valkoisessa maalihiutaleessa. Iltaisin paikkamaalattiin.
Ja sitten oli se kummallinen suomalainen säveltäjä Manhattanilta, joka ei edes itse päässyt katsomaan, vaan lähetti kaverinsa kuvaamaan asuntoa. Tämän ottamien noin kahdensadan kuvan (oli vain 3h+k!)perusteella hän päätti, että asunto oli hälle hyvä. Mutta kun hinnasta alettiin puhumaan tarkemmin, hän ryhtyi haukkumaan ja mollaamaan kotiamme ja etsi jos jonkinlaista hintaa alentavaa seikkaa.
Tuo tinkaus-mollaus projekti kesti ja kesti. Vihdoin hän sanoi varaavansa äidilleen laivalippuja Ruotsi-Suomi, että mamma tulisi tekemään päätöksen ja mahdolliset kaupat. Kun sitten ilmoitimme, että nyt menee vähän vaikeaksi, emme ole valmiita tulemaan noin paljoa vastaan ja meillä täälä toinen parempi tarjous vireillä, hän syytti meitä kiristyksestä (?!) ja vaati, että maksaisimme hänen äitinsä laivaliput. Hohhoijaa. Kasva aikuiseksi, sanoin hänelle, sinulla on ollut aikaa viikkoja tehdä kaupat, jos asunto olisi ollut mieluisesi, miltä se ei kuulostanut.
Onkohan minulla tuo sähköpostikirjeenvaihto tallessa jossain... Voisin nauraa sen läpi nyt lähes kymmenen vuoden perspektiivin jälkeen. Mutta kuten sanottu, silloin ei naurattanut. Oli tullut ero ja juuri rempattu koti piti myydä ja kaikenmaailman pöljät kävivät tallustelemassa kodissani ja koira söi seiniä minkä ehti.
Mutta älkää luulko, että pelästyin ja asunnonmyynti-innostukseni tähän sammui! Seuraavasta myymästäni asunnosta, pikku yksiöstäni, sain enenmän kuin pyysin.
