Tyttärelle on avautunut satumaailma, settä vauvanukkea voi hoitaa. Innoissani ompelin nukelle samanlaisen makuupussin, mihin hän itse puikahtaa päivittäin unille. Olin ylpeä miten nätisti vetoketju sujahti ja miten autenttinen pussista tuli.
Sovitin nukkea pussiin ja kauhukseni tajusin, että vähän nafti: nukke ei mahdu siihen kauaa! Sitten hölmistyneenä tajusin, että tämähän vauva ei kasva. Mikä hassuinta -Miehellä välähti sama ajatus päässään, että teitpäs pienen. Kaksi hölmöä.
Mutta tytär otti pussin vastaan suorastaan hengästyneenä. Vaan taidot eivät vielä riitä ja sekös aiheuttaa turhautumista. Siitä alkoi puuduttava leikki, jossa hän joka ei osaa aukaista sitä vetoketjua osoittelee sormella, että nukke pussiin, nukke pois pussista. Toista kymmentäkertaa. Hohhoijaa. Toisinaan nukkea kanniskellaan omaa rintaa vasten ja silitetään päätä. Välillä nukke tyrkätään rinnalleni, hetken kuluttua kuitenkin mustasukkaisesti sysätään pois. Ja vaaditaan itse päästä tilalle.
* * *
Eroahdistuskausi jatkuu yhä ja känkkäränkkäkinn alkaa olla jokapäiväinen kompastuskivi. Omaa tahtoa on ja joskus kiukkukohtaus pistää jo ihan lattialle asti kieriskelemään. Tämäkin ihana nukkeleikki serkkupojan kanssa meinasi päättyä itkuun, niinkuin alakuvasta näkyy.
