keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Nukkekausi alkoi (nyt jo)








Tyttärelle on avautunut  satumaailma, settä vauvanukkea voi hoitaa. Innoissani ompelin nukelle samanlaisen makuupussin, mihin hän itse puikahtaa päivittäin unille. Olin ylpeä miten nätisti vetoketju sujahti ja miten autenttinen pussista tuli.

Sovitin nukkea pussiin ja kauhukseni tajusin, että vähän nafti: nukke ei mahdu siihen kauaa! Sitten hölmistyneenä tajusin, että tämähän  vauva ei kasva. Mikä hassuinta -Miehellä välähti sama ajatus päässään, että teitpäs pienen. Kaksi hölmöä.

Mutta tytär otti pussin vastaan suorastaan hengästyneenä. Vaan taidot eivät vielä riitä ja sekös aiheuttaa turhautumista. Siitä alkoi puuduttava leikki, jossa hän joka ei osaa aukaista sitä vetoketjua osoittelee sormella, että nukke pussiin, nukke pois pussista. Toista kymmentäkertaa. Hohhoijaa. Toisinaan nukkea kanniskellaan omaa rintaa vasten ja silitetään päätä. Välillä nukke tyrkätään rinnalleni, hetken kuluttua kuitenkin mustasukkaisesti sysätään  pois. Ja vaaditaan itse päästä tilalle.

* * *

Eroahdistuskausi jatkuu yhä ja känkkäränkkäkinn alkaa olla jokapäiväinen kompastuskivi. Omaa tahtoa on ja joskus kiukkukohtaus pistää jo ihan lattialle asti kieriskelemään. Tämäkin ihana nukkeleikki serkkupojan kanssa meinasi päättyä itkuun, niinkuin alakuvasta näkyy.


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Arvonnan voittaja



Etiketit lähtevät ihka ensimmäiselle arvalle ! 

Osallistun ja linkitän!!!"

Onnea Pia, ja iloista sadonkorjuuta -laitahan osoitetta tulemaan!

torstai 20. syyskuuta 2012

Arjen sankaritar


Aurinko suo säteitään. Syöttötuolista kuuluu nam, nam, nam ja katkaravut uppoavat raejuuston kanssa. YH-viikko on ohi. Mies tulee illalla. Talo on rauhaisa ja kiltti, se uinuu lempeässä puutarhassa. Kotona ei odota kaaos ( Miten sen tein?!!)  Mörkö ei vienyt meitä keskiviikko yönä, vaikka todennäköiseltä se alkoi näyttää. On vaikea uskoa, että jouduin niin paniikkiin. No toisaalta vanha talo muuttuu hetkessä kummitustaloksi, kun ulkona raivoaa tumma myrsky. Kuuluu kaikenlaista.

Näin vilauksen dokumenttia kaivostyöläisistä, jotka uskoivat johonkin yliluonnolliseen. Koputtajiin. Koitin äkkiä kääntää kanavaa, ennenkuin vanha kaivosmies alkoi kertoa tarinaa Koputtajista. Kaukosäädin ei totellut heti. Olin hyvää vauhtia matkalla paniikkiin. Juoksin tarkistamaan ovet. Ja jyskyttävässä tunteessa ikkunalta ikkunalle vetämässä verhoja kiinni. En halunnut nähdä sitä kiiluvasilmäistä koputtajaa vaanimassa pihassa.  Vai oliko se sittenkin ihan tavallinen roistoryöväri, joka tulisi tekemään pahojaan meille? Miten kummassa saisin nukkuvan lapsen kannettua turvaan kun SE jokin tulisi. Ja minne sitten juoksisin, NIITÄ  oli varmasti lisää ulkona.

Keräsin kaiken rohkeuteni, että uskalsin mennä kellariin suihkuun. Silloinhan elokuvissakin aina uhrin kimppuun käydään. Vahdin herkeämättä peilin kautta ovea. Vaikka mitä se auttoi, pakoon en pääsisi. Sitten peiton alle, yhä kasvot oveenpäin. Lapsi päästää yhden aavemaisen rääkäisyn. Vai onko se sittenkään lapsi? Melkein tahtoisin hakea tytön viereeni nukkumaan, mutta se olisi jo hulluutta. On oltava se aikuinen, mutta kun pelottaa niin kauheasti.

Kaappaan lukion maantiedon kirjan ja luen maaperän rapautumisesta ja kasvikunnan levittäytymisestä maaplaneetalle. Nuo ajatukset ovat aika kaukana koputtajista. Rauhoitun. Mutta kasvoja en käännä ovesta, vaikka kylki puutuu.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

"Ompas tylsä!"




Sadeko? No ei! Kyllä kunnon kaatosade aina virkistää, kunhan ei ole itse alla. Sateen sattuessa mietin aina kuumeisesti mitä olen unohtanut pihaan. Vaunutko? Vai pyykit?

"Ompas tylsä", sanoi Mies kun näytin käytännöllistä talvihattua. "No ei ole kauan", ajattelin minä ja ompelin siihen tyttömäisen kankaan ruman merkin päälle. Ja näin vanha poikienhattu saa palvella yhden talven lisää.

Olen ommellut jotain melkein joka päivä. Sekä käsin että koneella. Korjattavaa riittää. Mietin, mitä ihmettä ne ihmiset, jotka eivät ompele tekevät rei´illeen, sisäänotettaville saumoille, irronneille vetoketjuille jne. Meidän korjattavien pinomme on valtava.


Tästä lähdettiin





 
Tähän tultiin




 
* * *

Totta puhuen, kesä oli vähän kuin yhtä pitkää syksyä. Mielestäni sääukko voisi nyt armahtaa meitä aurinkoisella kuivalla syyskuunlopulla ja pitkälle lokakuuta ulottuvilla värikkäillä kirpsakoilla ruskasäillä!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Salainen kakkuresepti



Sain Mummuni kakkureseptin ja olen nyt leiponut muutaman kerran. Maustekakku on koukuttava. Se säilyisi useamman viikon, mutta maistelijat pitävät huolen, ettei säily. Koska reseptien, neuleohjeiden ja muiden ohjekirjojen lukeminen ja noudattaminen on minulle lähes ylivoimaista, olen erittäin ylpeä saatuani syötäviä kakkuja aikaiseksi. (Siksi tämä kuvapaljous)Kahdesti sain ohjeita puhelimitse. Oli meinaan vähän suurpiirteinen tuo mestarin ohje. 


Ostin ison silikonivuoankin leipurinurani alkajaisiksi. Muuten sen hyväksi totesin, mutta jäin ihmettelemään, kuinka saan sen keskitettyä. Huomaatteko, ihan epäkesko on kakkuni! Vinkkejä?


Pienen metallivuoan tähtikakusta yksi sakara murtu liiasta korppujauhotuksesta. Maku ei ollut tarpeeksi mausteinen. Näihin puutteisiin oltiin suorastaan tyytyväisiä: harjoiteltavaa jäi siis vielä. Kamalaahan se olisi ollutkin, jos olisin kerrasta leiponut samanlaisen kakun kuin Mummoni 60 vuoden kokemuksella.






perjantai 14. syyskuuta 2012

Ne pienet tärkeet jutut

 
 
Kiikutin kaksi lahjapakettia postiin. Toisessa oli valmiiksi valkea paketti ja valitsin pienokaisen pakettiin nätin postimerkin. Nappasin merkin myyjän kädestä ja kiiruhdin liimaamaan sen paketin kulmaan. Suoraan ja oikein päin. Valmis!

Sen toisen lahjan pakkasin Schjerfbeckin maalausaiheiseen postin omaan maksikirjepakettiin. Tarkistelin, että kirjoitetaanko tiedot käsin vain tuleeko sellainen tarra. Käsin. Siis henkeäni pidätellen huolella muotoilin osoitteen ja kiikutin tiskille.  Koska tuo virkailija oli niin ystävällinen rentouduin pakettihysteriassani. Ei olisi pitänyt:

Sillä sekunnilla hän lätkäisi valtavan ruman tarran (jossa tiedusteltiin paketin sisältöä) siihen pakettin. Ihan maalauksen tytön kasvojen päälle huolettoman vinoon! Minulta pääsi huuto. Koko posti hiljeni, kun tuskani purkautui ilmoille: "Voi ei!!! nyt se meni ihan naamanpäälle!".   "Miksi te postin ihmiset aina lätkitte merkit miten sattuu, siksi juuri äsken laitoin postimerkin itse", selitin ja häpesin spontaania reaktiotani.. Mutta mitä järkeä on niissä kauniissa merkeissä ja postipaketeissa, jos ne tärvellään yhdellä huoitaisulla.

No se virkailija meni ihan vaikeeksi. Ei enää tiennyt mihin olisi sen pikkuruisen "por avion" tarran laittanut. Marttyyrinä sanoin, että ihan sama.  Olin ihan huonona ja koko lahjanantamisen iloni sikistyi. Kiukuttelin mielessäni, miksi arki on täynnä tuollaisia puusilmiä, jotka tavalla tai toisella turmelevat näkymämme, arkiset ilomme, maisemamme, tarve-esineemme...

Kotimatkalla tein korjaavan liikkeen ja suuntasin ostamaan jotain pientä kaunista arkeenne: Käykäähän arvonnassa!

torstai 13. syyskuuta 2012

Emoalus





Minä imetän yhä vain vaikka jo moni kulmiaankin nostelee. Vaikka vasta eilen tytär puri niin että tähtiä näin ja vaikka olisi monta järkisyytä lopettaa.

On ensimmäinen luopumisen paikka. Hän ei ole enää sylivauva. Teen työtä, en nyt ihan surutyötä, mutta havahdun ajattelemaan, että vanhemmuus on myös sarja luopumisia.

Hän on sylissäni niin autuas.
Tytäralus kiinnittyneenä emoalukseen.
Tankkaamassa ravintoa ja läheisyyttä.

Kiitollinen ilme kasvoillaan kertoo, että tämä on maailman paras paikka.  Vaikka välillä tuskittelen, en tahdo sitä häneltä viedä, ennenkuin hän osoittaa, että nyt riittää. Olen koittanut vähentää  imetyshetkiä. Tarjota maitoa, velliä ja mehua alvariinsa, ettei rintamaito tulisi taaperolle mieleen. Antaa syliä muuten vaan, mutta hänpä naputtaa tietäväisenä tissiä, ikään kuin "etkös nyt tajua kaivaa esiin, minulla on tässä muutakin puuhaa, en ehdi jouten tässä sylissäsi istuskella".Välillä jo mentiinkin päivät muutamalla imetyksellä, mutta hampaat ja flunssa toivat mukanaan taantuman.

Tässä istuessani mietin läpi taaperoiän, uhmaiät, koulujen alkamiset, ekat poikaystävänsä, kokeilut ja nyrjähdykset, omat tyylinsä ja tiensä etsimiset,  ja vihdoin pesästä lehahtamisen.  Eikä se äitiys (onneksi) siihenkään lopu. Silti:

Koitan pitää mielessäni, varamammani sanat, että "lapset on lainaan annettu" ja ohjenuorana, että "tarvitaan juuret ja siivet". Omaan lapsuutenikin olen monesti palannut. Eilen juuri isäni kanssa näitä mietittiin. Onneksi on itsellekin siipiä, juuria, ja eväitä ehtinyt kertyä. Ja nyt on voimaa rakastaa omaa lasta.  Ja kyllä, totta tosiaan, monesti nytkin vielä viisaan äitini syliin palaisin ja kysymyksillä pommittaisin, kun mietin, miten parhaiten ravita lasta, että hänelle kasvavat sekä vahvat juuret että siivet irtautua emoaluksesta pikku hiljaa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Arvonta - Hillostajan onnenpäivä




 
Eilisen omenateatterin jälkimainingeissa arvon kaunista ja käytännöllistä säilöjille. Jos ei oma hillokellarisi ole suurensuuri, niin kyllä näihin purkkeihin pyöräyttelee koreaksi vaikka jouluiset lahjasinapitkin sukulaisille.

Jätä terveisesi (ja nimitietosi, jos ei sinulla ole googletiliä) ja olet mukana. Linkittämällä arvontani tai blogini sivuillesi pääset osallistumaan useammalla arvalla. Arvonta sulkeutuu 20.9. ja pian sen jälkeen Jam Jar Kit sujahtaa postiin.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Omenashow

Uuniomenaa ja turkkilaista joghurttia
 
Eilen pitkästä aikaa keramiikkakurssilla. Olipa ihanaa.

Tänään pikkuruinen mehulinkomme saa ahkeroida mahdottomasti. Uunimme posottaa kuumana. On piirakkaa ja  uuniomenaa. Sekä sosetta. Tätä omenaa riittää. Minullekin alkaa syksyn mitrtaan riittää, mutta silti. Koko iltaa emme aio ahkeroida, lapsi on hoidossa -tahdon ihan vain ollakin kun kerrankin saamme olla kahden!

Huomenna osallistuman sadonkorjuuaiheiseen arvontaan!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Halleluja!

 

 

 
 

Rintamamiestalon alakerta on lähes yhtä suurta tilaa hormin molemmin puolin avattujen oviaukkojen ansiosta. TV-huoneessa on joskus ollut makuuhuone, ja vaikka talo on nyt yhtä makuuhuonetta köyhempi pidän siitä, että TV:lle on oma erillinen tilansa.

Varsinkin nyt, kun sotku tuntuu syntyvän yhdellä laajalla käden liikkeellä, on helpottavaa, että varsinainen olohuone lepää siistinä tuossa vieressä.  Olen oppinut katsomaan sotkun ylitse ja lepuuttamaan silmääni tuossa siistissä osassa alakertaa!
(Ihminen on sopeutuvainen eläin.)

Mutta asiaan: Viiden vuoden painostuksen jälkeen saimme kesälomalla laitetuksi oviaukkoihin raamit! Ai että! Kiitos taustatuesta lähisukulaisille, jotka jaksoitte marmattaa puuttuvista listoista!

 
Nyt kun katsomme näitä oviaukkoja joiden tapetit vaan on leikattu mattoveitsellä ja viimeistelemätön seinä paistaa, tuntuu Miehestäkin uskomattomalta, miten häntä ei häirinnyt yhtään. Niin se silmä tottuu...ja kun työlistalla on jatkuvasti tusina toistensa kanssa kilpailevaa korjauskohdetta.
 

perjantai 7. syyskuuta 2012

Keittiössä hurisee



Fredalla on kiva lastenkauppa. Tuijotan sinne aina maksimiteholla sisään ohi kulkiessani. Hidastan askelta ja matelen ohi kuin hidastetussa filmissä. Joudun usein rullaamaan vähän takaperinkin, kun silmään osuu jotain mukavaa. Nyt osui tälläinen lattiatarra setti, josta sai itse koota mieluisensa. Menin ensikertaa sisään.

Muotoilin kaupungin keittiön lattiaan. Jätin hella-tiskiallas-jääkaappi-akselille hyvänmatkaa tilaa, jotta voin siinä hääräillä, kun lapsi leikkii seläntakana. (Toistaseksi hän viihtyy paremmin puolivartaloa pullojenkeräyslaatikossa, lasipurkkeja kilistellen, mikä saa kallonpohjani jännittymään.)

Mutta joku päivä hän hiffaa, että palikoista, muovieläimistä (joita tuli molempia osuvasti syntymäpäivälahjaksi) ja pikkuautoista syntyy kaupunkileikki keittiön pöydän alle.

PS. Tänään mennään katsoman Kiasman Camouflage-näyttely virkattuinen poliisiautoineen.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Mannekiini


Käytiin Kaksplussan kuvauksissa. Otettiin kahdenlaisia kuvia, ilmeisesti heti seuraavaan numeroon. Pikkumalli oli oma aurinkoinen itsensä, ja nuhanenästä huolimatta saatiin loistoilmeitä palikkaleikeistä.

Toisissa kuvissa sormiruokailtiin studiolla niin autaumuksella, että vesimeloni vaan tirskahtelee täydestä suusta kuvausvaatteille asti... ovatpahan autenttisia.

Huoleton pikkumekko ruskeaa vakosamettia tarttui kuvauksista mukaan. Tässä voi jatkaa omatoimista ruokailua tahroja arastelematta.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Matka jatkuu


 








Jotkut rakastavat autoja, toiset kenkiä -minä taloja. Nyt saivat talovanhukset kuitenkin jäädä Loviisassa vähän huonommalle, kun niihin oli vaikea vääntäytyä vaunujen kanssa. Ja selkästoorin jo tiedättekin, (on muuten vähän paremmassa kuosissa nyt!!) ei siellä montaa taloa läpi kanniskeltu. Koitettiin vähän vuoroissa, mennä, joku ulkosalla lapsen kanssa, kun minä kipaisin jokusen kohteen kantsomassa. Onneksi sää oli mahtava ja näissäkin puutarhoissa riitti katsottavaa. Ihmisten kodeissa ei kameroiden kanssa tietenkään häirittykään.
 




 


 
Taidan houkutella Miehen mukaan ensi vuonna. Koko päivä ellei jopa viikonloppu saisi olla pelkkää Loviisaa. Olisi aikaa istua viehättävissä puutarhakahviloissa ja syödä ulkosalla. Ihmetellä kaikessa rauhassa kaikkea sitä muutakin runsautta, mitä tapahtuman on poikinut: lukuisia kirpputoreja, ruokatoria, taidepajoja ja käsitöitä.
 
 
 
 
 
 
Kylähullun luonakin käytiin, ehdittiin jutellakin, kun viime hetkellä mentiin ja muu väki oli jo lähtenyt. Thaitheillija oli nähnyt väkkärässä potentiaalia ja tehnyt jos jonkinlaista hahmoa pihamaalle. Kaikki oli suloisesti rempallaan ja talo oli ihana kontrasti muille tapahtuman taloille.
 
 
  
Jäi harmittamaan nuo edellisen postauksen kuvat. Niistä ei oikein saanut kuvaa monimuotoisesta puutarhasta. Idea oli sama kuin omassa puutarhassani: erilaisia tiloja rakenteilla.  Koko matkakuvasatsia vaivaa aurinkopäivän dilemma: kontrastia on niin, että näkymän toinen puoli kylpee valossa ja toinen on musta varjoisa möykky.Muutenkin lapsen kanssa reissatessa sitä kuvaaminen vähän kärsii. Ei ole aikaa heittäytyä matoperspektiiviin saadekseen sen parhaan kuvavinkkelin . Tunnen itseni vähän tylsäksi.