Pettymys

Ehkä jos taivaalta laskeutuisi kohdalleni puhekupla jossa lukisi: "Et saa sitä koskaan". Sitten ei tarvitsisi aina pettyä. Eikä toivoa. Olisiko sitten helpompaa?

Uinu, uinu

Puutarhani uinuu paksun lumipeitteen alla. Ihan tuntuu hullulta ajatella, että se siitä keväällä tokenee. Ollapa etelässä, missä puutarha vihertäisi ympärivuoden ja pakkanen ei aina nitistäisi laventeliani, kärhöni ei paleltuisi, puksipuutani ei tarvitsisi nostaa sisään eikä jännittää lumen raskauttamien tuijien puolesta. Joka kevät ei tarvitsisi "aloittaa alusta". Kaikkein surkein on tilanne lumettomina vuosina, kun lumi ei anna suojaa.



Kateutta, kyllä, kuitenkin olen oppinut nauttimaan tästäkin. Lumisina vuosina puutarha on levollisen kaunis ja kiitos näistä neljästä erilaisesta kaudesta.
Kukapa tietäisi jos kyllästyisin koko puutarhaan, jos sitä pitäisi ruopsuttaa 12 kuukautta vuodessa! Jos aina kukkisivat lapsen pään kokoiset koreilijat.

keväällä ei saisi kokea sitä miten iloiseksi tulee kovin pienestä. Ehkei olisi huomannut, että leskenlehti on olemassakaan. Kukapa osaisi nauttia keskikesällä liiskaantuneen ruohon seasta pistävästä kukasta, mutta kevään ensinmäiset pelastavat koko päivän.

Täälä fiilistelen talvisin.

Taas etenee

Kone hiljeni. Mies oli saanut homman valmiiksi
ja unohtunut lukemaan vanhaa sanomalehteä.


Mies sai eilen lämpöhuoneen lattian piikatuksi alta aika yksikön. Mutta huh sitä pölyä. Ensin harjalla suurimmat, sitten imurilla kahdesti. Pyyhin ja rätitin. Nyt odotan malttamattomana paklausvaihetta, ja että pääsen maalaamaan puhtaan valkoisella betoniseinät.

Sillä välin kun Mies porautui lattiaan kellarissa minä porauduin ongelman ytimeen tuunaus -huoneeessa, jossa ei ollut mahtunut tekemään mitään enää aikoihin. Vanhan tuunaamisessa on se huonopuoli, että mitään ei voi heittää roskiin miettimättä voisiko sillä vielä tehdä jotain, jos sen maalaisi, kääntäisi, värjäisi purkaisi, liimaisi...niinpä kiikutan kaikki löydöt askarteluhuoneeseen ja lasken ensimmäiseen tyhjään kohtaan.

Ja kun siellä on jo ennalta maalit ja pensselit, liidut, hiilet, paperit, kankaat, ompelukone ja tarvikkeet, kranssit, pitsit, kipsivalut, helmet. Jokaista näitä valikoima ja paljon muuta. Näitä olen nyt pikkutarkasti järjestänyt saadakseni kaiken mahtumaan ja pöytäpinnat tyhjiksi.

Se vähän mitä loppuvuodesta olen kotona puuhannut on kaikki tiivistynyt siihen mistä voisimme luopua ja mikä pitää vain järjestää paremmin. Jälkimmäiseen vedoten olen hankkinut kauniita säilytyslaatikoita ja pessyt tilbehöörille pilttipurkeja (Joiden kannet olen maalannut yhtenäisen samanvärisiksi).

Asioiden loppuunsaattaminen puhdistaa. Tulee tarmokas olo. Silmä lepää. Ja jotenkin on levollisempi olo, kun tietää, että siellä laatikossa katseelta suojassa on tavarat paikoillaan ja turha laatikontäyte siivilöity pois. Ei luurankoja.

Voiton puolella

Tässä se on. Talvi juuri sellaisena kuin sen haluan. Mittari vakaasti pakkasella ja neljättäkymmentäsenttiä lunta. Uudet hiutaleet tanssivat alas ja pitävät huolen, että pehmeitä koskemattomia kinoksia riittää valaisemaan iltoja. Koiran ulkoiluttaminen puhtaassa hangessa on kuin pesulla kävisi. Kohti kevättä mennään.

Muutenkin kasassa on kaikki.
Elämä on mainiota. Jopa vaikka on talvi.

* * *

Tänään otamme esiin eilen vuokraamamme piikkauskoneen. Kellarin suttuinen ja ränsistynyt lämpöhuone alkaa muuntautua kodinhoitohuoneeksi. Ja ennenkaikkea -pesukone muuttaa pois kylpyhuoneesta.

Terveiset pakkasmaasta

Lappi ei sovi systeemilleni ollenkaan. Tiesin sen jo lähtiessä. Niinpä oli iloinen yllätys, että viikko pohjolassa meni niin mukavasti. Olemme miehen kanssa rauhoittaneet joulunajan vierailut vuorovuosiin. Tänä vuonna kelomökissä minun perheeni kanssa. Saimme kökkiä saman katon alla riittävän monta päivää, jotta kokoonpano alkoi taas lähentyä, tuntua nipulta. Olla rauhassa. Niin monta päivää, että tuli tilaa hiljaisuudellekin.




"Laiturin" päässä söpöläinen kota




Suksien kanssa tein uudelleen tuttavuutta ja omaan tahtiini hiihtelin vaatimattomat kilometrini. Ensimmäisen hiihtoreissun jälkeisenä päivänä olo tosin oli kuin krapulassa. Hiljalleen kehittelen kehon hallintaa ja papua käsivarteen. Sain mukaan äidin vanhat sukset ja olen päässyt jatkamaan hiihtelyä kotipuolessa.

Mutta tosiaan. Tulen niukin naukin toimeen tämän pimeyden kanssa Helsingin leveyksillä. Muistan loman vuosien takaa jolloin emme ehtineet valoisalla tuskin lainkaan. Tänäkin vuonna rytmini sekosi jo ensimmäisenä yönä ja olin kokopäivänuutunut, kunnes illalla piristyin parahiksi iltapalan aikaan. Sitten pyörin unettomana aamutunneille asti vuoteessa, nukuin liian pitkään ja menetin taas aamupäivän arvokkaat valoisat tunnit. Että sitä rataa.



Pakkanen tuntui mukavalle. Oli tarpeeksi toppauksia päällä ja mukavan pehmoinen olo. Mittari hypähteli -15 ja -25 välissä. Koiralle se oli takista huolimatta liikaa ja lyhentyneiden lenkien ja jatkuvan napostelu tuloksena tyttö lihoi silmissä. Tai ehkä sen luontainen selviytymisvietti rupesi kasvattaman eristekerrosta pakkassuojaksi?

* * *

Tässä joulun lahjat itselleni. Tälle surkuhupaisalle tarinalle Mene, rakasta olen hihitellyt. Nautinnollista tekstiä.

Lainakoneella

Krista ihmetteli blogissaan miten meillä kaikilla työssä käyvillä on aikaa kirjoittaa…

-ei meillä olekaan. Tai ei minulla ainakaan.

Aina ei ole edes ajasta kiinni. Kun sitä aikaa olisi, ei ole nettiyhteyden päässä. Tai hetki on käsillä, mutta tietää jo kameraan tarttuessaan, että valo ei riitä. Tai ei muuten vaan pääse kuviinsa käsiksi: akku on loppu tai piuha on piiloutunut, eikä kameraa saa puretuksi. Ja nyt lisään listaan vielä viimeisimmän yllätykseni:
viivyttelin laskun kanssa niin kauan, että nettiyhteys suljettiin.

***

Itse olen niin hetkessä kiinni, että jälkeen päin kirjoitetut tunnelmat jäävät aina vähän valjuiksi. Moni bloggaus jää vain ajatuksen tasolle ja fiiliskin ehtii muuttua moneen kertaan, ainakin tälläisellä nopealiikkeisellä ihmisellä...

Niinpä hatunnosto kaikille teille, jotka riemastuttavat meitä muita lähes päivittäisillä tunnelmillaan.