Miehen loma (lue: minunkin loma) alkoi perjantaina ja hänen viimeisenä työpäivänään minun kroppanikin päätti, että nyt riitti. Kahdella buranalla pääsin vielä viimeisen kerran liikkeelle, puistopicnikille kaveriporukalla. Kyllä otti lujille.
Lapsen yläleukaan työntyy kerralla neljä hammasta, ja voi sitä kitinän määrää, jos koitan jotain tehdä. Sylissä vaan pitäisi olla, mutta tällä selällä ei kymmenkiloista lasta yhtäään ylimääräistä kanniskella. Olen hermoraunio saatuani eväät, kassit ja lapsen rattaisiin. On hermoja raastavaa tehdä jotain kun Lapsi kitisee jalassa kiinni ja omassa olossa olisi jo tarpeeksi kestettävää.
Tiedän, että kunhan vaan päästään liikkeelle tilane laukeaa. Ja tsadaa, heti portista astutuamme olemme onnellinen näky. Picnikillä hän on taas pelkkää aurinkoa. Maailman helpoin lapsi, seesteisenä äidin kyljessä viltillä, kääntelee innokkaana kirjaa ja poimii pikkiriikkisellä pinsettiotteella rusinoita suuhunsa.
* * *
Kun annoin luvat itselleni hellittää, joka paikkaa särkee ja jomottaa.
Aamuisin käteni eivät tottele. Kuljen kippurassa, jos istun liian kauan.
Olen satavuotias.
Olin tainnut mitoittaa voimani loman alkuun aika tasan tarkkaan. En tajunnutkaan, miten raihnainen olin. Aloitin vaan aamut kahvilla ja buranalla. Viimeiset kaksi viikkoa venyin ja v e n y i n. Nyt juuri tuntuu, että millä tästä noustaan, kun kaikki hierojat ja osteopaatitkin ovat lomilla. Täytyy vain luottaa siihen, että kroppa ottaa ensin omansa pois ja parantaa sitten itse itsensä. Saada olla hetki vapaamatkustajana.
Tämä uutinen sopii meidän kesään. Eli lintuaiheella jatketaan.
