Olet hoitanut lasta yöt yksin viikko kaudet, ja tehnyt heti yön jatkoksi (olipa se sitten ollut millainen hyvänsä) ”päivävuoron” siitä lähtien kun miehen isyysloma loppui. Olet ollut valmiustilassa vähintään 20 tuntia vuorokaudessa valmiina hyökkäämään vaunulle, kun ääni parahtaa, ruokkimaan, pesemään, kantamaan ja lohduttamaan. Huolimatta siitä jomottaako tänään haavaa vai päätäsi. Olet kulkenut kaalinlehdet rintaliiveistä lepattaen, edestä pikkuhousunpitsit irti leikattuna (kun se haava on niin arka). Olet tuudittanut, työntänyt rintaa ensin toisessa kulmassa ja sitten toisessa, josko olisi nyt parempi? Selvinnyt Miehen työmatkoistakin. Koittanut olisiko vauvasta kölliminen peitolla lattialla nyt se hyvä juttu, vai viihtyisitkö paremmin sitterissä, kun pesen nämä perunat illaksi. Toisina huonoina päivinä, kun on satanut koko päivän, olet työntänyt vaunuja sateessa, koska se on viimeinen keino saada yliväsyneeksi päässyt pikkuinen nukkumaan. Ei ihme, että haiset hielle ja happamalle maidolle koko päivän ja odotat kuin palkkapaivää sitä hetkeä, kun avain kääntyy lukossa ja pääset suihkuun. Mutta huomaatkin, että jotta huominen sujuisi olisikin hyvä VIELÄ tehdä jotain, esimerkiksi käydä vauvasi vaatteet läpi, laittaa ne yhtäkkiä pieneksi jääneet 50-centtiset pois ja nostella 56 ja 60 centtisiä tilalle. Ja niinpä suuntaat varastoon, unohtaen, että kello on seitsemän illalla ja olet yhä syönyt vain aamupalan (seisaaltasi lapsi toisessa kädessä).
Niinpä tulee se päivä, tarkemmin sanottuna yö, kun heräät ja muistat heti ensimmäisenä, että itkuhälytin on hukkunut. (Olet todennäköisesti seköpäisyyksissäsi laittanut sen pakastimeen tai jotain.) Että olet koko edellisillan etsinyt sitä pientä värkkiä, vapahtajaa, joka antaa sinulle sen ajan, jonka tarvitset pitääksesi pahimman kaaoksen loitolla, saadaksesi hampaasi pestyä tai tehtyä voileivät kädenulottuville seuraavaa imetystä varten. Niinpä aasin selkä taittuu ja viikkoja kerääntynyt itku purkautuu.
Takaraivossasi tuuttaa, että olet kohtuuton. ET SAA, et saa itkeä, kun vauvallasi on kaikki hyvin, kun se on terve, ja ihana, eikä juuri itkekään kun ei ole tullut sitä koliikkimörköäkään, kun sinulla on joku joka ylipäätään tulee illalla kotiin ja päästää sinut vessaan kakkoselle ilman, että jätät oven auki (mihin näkee suoraan ulko-ovelta). Et siis saa itkeä, mutta ajatus siitä saa itkun vain yltymään. Kaikki on vielä uutta sinulle ja tahdot nyt hetken olla se joka tyynnytetään, jonka hätään vastataan huolimatta siitä onko se kohtuuton, joka otetaan syliin ja sanotaan, että hitot siitä hälyttimestä, ostetaan huomenna uusi. Eikä sinun tarvitsisi sanoa mitään, eikä puolustella sitä, että olet nyt voimaton, kohtuutonkin, eikä hetkeen vastata mihinkään, ei tietää mitään. Saisit vaan kerätä itsesi, ja sitten huomenna, huomenna jaksat taas vaihtaa puklusta kostunutta paitaa, pukea tumppua huitovaan käteen ja muistaisit antaa D-vitamiinitipat. Ja nauttisit siitä.
Ja koska istuit tässä kirjoittamassa tätä, hampaasi ovat nyt pesemättä ja voileipäsi tekemättä ja nyt se lapsi herää. Ja silmäsi kostuu liikutuksesta, kun pieni ääni huutelee sinua. Ja menet antamaan yliannostuksen pusuja pehmeille poskille, hei hei, etkä saa kuvaa postaukseesi...ja se on luultavasti kirjoitusvirheitä täynnä...
