Lokakuussa

Kun sitten ultrassa kätilön käsi pysähtyi niin monesti mittailemaan niskapoimua, tiesin, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Meille luettiin todennäköisyysluvut erilaisista kehitysvammoista. Saimme heti lähetteen istukkatutkimukseen seuraavalle viikolle. Veriseulan tuloksia ei jääty edes odottelemaan. Nekin hälyyttivät tosin, kuulimme myöhemmin.


Perheessämme ei juuri nukuttu. Vatsani meni muutamassa päivässä vereslihalle.  Kävin kerran lääkärissä ja sain jotain happoja tasaavaa. Kipu ei hellittänyt ja toisella kertaa todettiin kaikenlisäksi napatyräkin. Mieheni laski todennäköisyyksiä. Iltaisin mietimme elämäämme uusiksi. Lohtua toi, että olimme vaikeassa tilanteessa yhtä mieltä asioista ja osasimme puhua ja surra yhdessä. Emme tosin enää tienneet, oliko tutkimukseen liittyvä keskenmenon riski uhka vai siunaus. Istukkanäytteessä meille kerrottiin, että oli mahdollista, että neula osuisi paikkaan, josta ei saisikaan oikeaa tulosta ja lapsivesinäyte olisi kertonut tarkemman vastauksen. Sitä olisi pitänyt odottaa viikkoja pidempään. Lisäksi kerrottiin, että vaikka kromosominäyte olisi normaali, jäisi vielä mahdollisuus, että lapsella olisi mitä tahansa rakenteellista vikaa vaikeasta sydänviasta aina lieviin rakenteellisiin poikkeuksiin asti. Koitimme kysyä meitä askarruttavista asioista, mutta lääkäri vaikutti jotenkin hämmentyneeltä, eikä halunnut vastata kaikkiin kysymyksiimme. Menimme kotiin odottamaan vastauksia: viikon kuluessa soitetaan jos lapsi on sairas tai jopa elinkelvoton, jos taas tulos on normaali, tulee postissa kirje. Sekin tuntui kidutukselta. Aloin täristä joka kerta kun puhelin soi. Kotiin päästyäni  juoksin postilaatikolle. Aina vaan tyhjä!

Viikon lopulla olin jo turta. Luulin, etten tuntisi mitään oli tulos mitä tahansa. Kun sitten istukkanäytteen tulos saapui normaalina, olin helpottunut. Äärimmäisen helpottunut, vaikka tiesimme, että epätietoisuus vain jatkuisi rakenneultraan asti. Ja loppujen lopuksi siihen asti, kunnes lapsi olisi käsivarsillamme. Eihän mikään koe olisi absoluuttisen varma. Tuntui hirvittävältä odottaa seuraavaa tutkimusta viikolle 20 asti. Tiesin, että silloin, joulun alla, tuntisin jo hänen liikkeensä. Ihmettelin, miten voisin kovettaa itseni ja olla rakastumatta pieneen poikaani. En niin mitenkään.

Syys -lokakuu 2013

Mietin pitkään mitä tästä kerron. Kysyin Mieheltäkin sanonko liikaa. Kiitän ajatuksella kaikista onnen toivotuksista ja otan ne syli auki vastaan. Aloitan tarinaa ja toivon, että sillä on onnellinen loppu.

* * *

Häiden jälkeen tärppäsi heti ja tulin raskaaksi. Jos olisimme ymmärtäneet, että tämä raskaus ei edellisen lailla toisikaan tullessaan euforiaa ja autuutta, olisimme vetäneet hieman happea ja toipuneet ensin lähes vuoden kestäneistä häävalmisteluista, esikoisen päiväkodin aloittamisen, ja miehen työhönpaluun tuomista muutoksista ja tietäen työtilanteeni lykänneet muutamalla kuukaudella "hanketta" jo senkin vuoksi.

Aloin voida voimakkaasti pahoin heti alusta alkaen. Olin niin väsynyt, että silmät pyörivät päässäni. Remontin ja esikoisen vuoksi, minulla ei ollut koskaan aikaa nukkua tai vain huilata. Tyttö oli alkanut valvottaa uudelleen ja heräili kaksi, kolmekin kertaa yössä. Mies ei aluksi voinut ymmärtää miten huonosti voin. Ensimmäisen raskauden alussahan voin hyvin ja pienet raskauden merkit kehossa olivat lähinnä söpöjä ja kertoivat, että jotain oli sentään tekeillä. Olin hehkunut odotuksen onnea ja vihdoin toteutuvaa unelmaani. Ollut pelkkää aurinkoa. Nyt rahjustin tukka likaisena läpi päivien osottaen hetkeä, jolloin saisin painaa pääni tyynyyn.

Tuntui hirveältä, että minua koitti hoivata kaksivuotiaani. Hän toi huolestuneet pikkukasvot lähelle omiani  "Äiti pipi?",hän kyseli ja ehdotteli "Äiti nukkumaan". Koitin pitää salaisuuteni töissä. Itkeskelin monta kertaa päivässä ja tuntui, että siinä kiireessä samointein esiin pullahtaneen vatsani, huonovointisuuden ja vessaitkujen peittely oli uuvuttavaa. Ja kotona piti sielläkin salailla huonoa oloaan, ettei lapsi huolestuisi. Vasta illalla vuoteessa sai olla onneton.  Minäkun luulin olevani kuin luotu odottamaan. Se oli viimeksi ollut elämäni onnellisinta aikaa. Aloin ajatella, että jokin on huonosti.

* * *

Katson pihan alppiruusua. Lehdet luimussa se sinnittelee koko pitkän talven pakkasessa syksyllä tekemänsä nuput valmiina. Odottaen kesää. Miten se on mahdollista, että se pitää ne hengissä kevääseen, vaikka saa niskaansa lumitaakan tai vielä pahempaa palelee vailla lumivaippaa pakkasen paukkuessa? Mikä saa sen selviämään, kun särkynyt sydän, ruohosipuli ja akileija sen juurella lakastuvat?

Odotus

Meille odotetaan toiveikkaana vauvaa.

Toisia pieniä töppösiä tuomaan elämää vanhaan taloon.

Vähän ja pienestä kerrallaan

 

Minulla on ollut ikävä tänne. Ihan joka päivä. Joku päivä kerron vielä miksi voimat oli niin vähissä, että pitkän ja vaivaannuttavan hiipumisen jälkeen pakenin vain arvontojen taakse ja sitten blogi hiljeni kokonaan. Mutta nyt en ryhdy liian kunnianhimoisiin suuriin kirjoituksiin, tahdon vain ryömiä esiin kiven alta. Vähän kohmeessa kuin sisilisko kivikosssa aivastan kohti aurinkoa.

Onnea Arpaonnettaren suosimille

Tiinaa, joka saa pian postitse innoitusta joululevonnaisiin! Luulen, että Tiinan koira saa osansa pipareistakin, kun on oikein oman kalenterinkin saanut.

"Meillä on tänä vuonna vain tuollainen arpa-kalenteri ja koiralle askarreltiin oma pahvista :)" Kertoo Tiina.

Ja edellisessä arvonnassa arpa nousi SuSun hyväksi: SuSulle lähtee Nostalgiset askartelut pikimmiten joulumieltä tuomaan! Kysyin, mitä työn alla ja SuSu vastaa näin:

"Voi apua! On niin paljon juttuja työnalla ;) esim. Lankapallojentekoa, kuteiden leikkaamista farkuista ja hain yksi päivä havuja, joten niistä ensin kransseja. Toivottavasti arvontaan vielä ehtis :)"

Jos ei jo kransit ole pyöräytetty, niin tässä kirjassa oli muutama kranssiohjekin.

Laittakaahan osoitteita tulemaan!

Arvonta IV - Suu makiaksi

 

 

 

Joulukuussa leivotaan, eikä ihan mitä tahansa:

Piparkakut taipuvat kokonaisiksi mielikuvitusmaailmoiksi. (Minulla oli kaksi näitä kirjoja, joita toinen oli tarkoitus pitää itse, mutta tytär omi sen heti.) Tytär viipyilee sivuilla, joissa on herkulliset muumihahmot taloineen ja hahmoineen. Minun silmääni hivelee Kieku ja Kaiku lapsuudesta. Tai kokonainen rivi herttaisen joulukaupungin taloja!

Perinteinen jouluseimi olisi soma, tai piparkakuista tehty kranssi keittiön oveen. Lapinkodan tai Bengtskärin majakan voi pyöräyttää joulun jälkeen, Pähkinöillä täytetty joulupukin reki ei olisi hassunpaa rekvisiittaa.

Kirjasta löytyy lukuisia muitakin ohjeita kekseihin, kakkuihin ja joululeivoksiin erityisruokavalioita unohtamatta.

Kerro millainen joulukalenteri teillä on, ja olet mukana piparkakkukirjan arvonnassa.

Arvonta-aika on tälä kertaa vain muutama päivä, että saadaan kirjat äkkiä uusille omistajilleen!