Paketti Antiikkiverstaasta

     

Tänään oli riemukas päivä! Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta kaikkien näiden koettelemusten jälkeen, kun yksi asia menee kerrasta oikein ja ajallaan, niin se on melkein iloitkun paikka. Jos olisin koiranpentu, niin ilopissakin saattaisi tulla kysymykseen.

Antiikkiverstaasta tilatut hienot, mustat, bakeliittiset pistorasiat ja valokatkaisijat saapuivat juuri niinkuin pitikin ja sähkömies pääsee niitä virittelemään.

Nämä kauniingraafiset pahvirasiat vielä lisäsivät onnentunnetta. On eri asia saada jotain fiiniä (ja tyyristä!) säntillisesti kauniilla etiketeillä varustetuissa rasioissa, kuin laatikonpohjalla muovipusseihin käärittynä.

Kiitos tästä päivästä!

* * *

"Bakeliitti on muotoon prässättyä hartsia joka tunnetaan erinomaisesta muotoilukyvystä ja lämmönkestävyys kyvystä.(verrattuna esim. muoviin.), lisäksi sillä on erinomainen eristyskyky sähköiskuja vastaan. Bakellittia alettiin käyttää porsliinin tilalta 1930-luvun alussa. Vanha bakeliitti oli ruskeaa, ruskeanmustaa tai mustaa, mutta sitä esiintyi myös 1940-50-luvulta lähtien valkoisena."

Joulukuu-tammikuu

Päätimme mennä yksityiselle ultraan viikolla 16, vaikka sikiö olikin vielä kovin pieni. Niin pieni, vain 180 grammaa, että läheskään kaikkea tuskin voitaisiin nähdä, eivätkä elimetkän vielä valmiita. Kahden kuukauden odottelu raskausviikoille 20 vain tuntui ylivoimaiselta piinalta.

Vatsa alkoi näkyä ja töissä oli kerrottava, että odotimme. Että sitä oli vaikea kertoa. Pelkäsin kaikkia niitä onnitteluja ja kiirehdin sanomaan, että on epävarmuutta. Yhtä lailla pelkäsin ja kavahdan vieläkin sitä, miten odottajalta kysytään vointia odottaen, onnen hehkutusta.  (Näin olen ennen itsekin tehnyt.) Kaksi sataa variaatiota: ”noooo, tää on ollut vähän vaikeampi raskaus”. Joskus ei ehdi kuin vetää henkeä ja kyselijä kysyy jo jotain muuta, sillä tottahan on kysymättäkin selvää, että odottava äiti on onnensa kukkuloilla.

Meillä kävi tutkimuksissa tuuri ja erikoislääkäri pystyi näkemään paljon enemmän kuin osasi toivoa. Lapsi oli hyvässä asennossa, istukka ei ollut tiellä ja minä hoikkana helppo tutkittava. Nähtiin, että sydän pumppasi ja veri kiersi siellä oikeaan suuntaan, (tämä kuulemma tyypillisiä poikkeamia), aivot, munuaiset, rakko ja kaikki pikkiriikkiset elimet näyttivät olevan siellä ihan kohdillaan, niin kuin tässä vaiheessa vain voivat olla. Luut suorat, vatsankalvot ja iho ehyet...

Helpotus.

Sitten lapsi alkoi liikkua. Se potkutteli niin tarmokkaasti, että oli vaikea uskoa, minkään olevan huonosti. Samaan aikaan kun halusin mennä mukaan tunteeseen, että kaikki oli hyvin, tuntui jotenkin taikauskoisen väärältä tuudittautua huolettomuuteen. Jos nyt alkaisin uskoa kaiken olevan hyvin, siitä varmaan rangaistaisiin. Sellaisia tunki väkisinkin ajatuksiin.

Joulun alusviikolla, varsinaiseen rakenneultraan päästyämme, lapsi oli jo niin iso, että tutkiva lääkäri saattoi todeta, kaiken näyttävän siihen asti ihan normaalilta.­ Ihan kuin pikkuinen olisi saanut siiät itsekin uskoa, niin iloisesti se potkutteli kotimatkalla.

Samaan aikaan kun vauvan vointi alkoi näytää valoisammalta, omat voimani alkoivat hiipua. Ja kyllähän se näkyi, etten voinut hyvin. Olin nippanappu pukeissa, kun pääsin liikkeelle. Ulkona ja töissä häpesin nukkavieruuttani.  Kukaan ei sanonut minulle noita odottajille suunnattuja kehuja,  joita viimeksi sain jatkuvasti kuulla: kuinka säteilen, hehkun ja terveeltä näytän. Koitin itsekin vain kulkea peileihin vilkuilematta. Oksentelin vielä kuudennellakin kuulla, vatsa ja suolisto vaivasi kaikin tavoin ja joulun alla napatyrä oli niin kipeä, että iltaisin kuljin toinen käsi napaa pidellen , ettei sisukset pullahtaneet kipeästi repsottamaan navasta. Empä tiennyt, että tälläistäkin odottajalle sattua! Välillä oli mahdoton nostaa tyttöä peppupesulle tai kumartua sänkyyn iltasuukkoa antamaan. Mitä tästä vielä tuleekaan, kun lapsi alkaa vasta kohta kasvaa kokoa ja todella venyttää vatsaani mietin. Tiesimme, että alati voimistuvat supistukset lamaannuttaisivat minut kohta kuten edellisessä raskaudessa (se olikin sen raskauden ainoa harmi!) ja koitimme kaiken vapaa-ajan painaa remonttia  ja etsiä au pairia avuksi loppuraskauteen. Paljon odotettu joululomakin alkoi kuumeella ja funssalla ja kaatoi meidät väsyneet kaikki. Oireilimme hengitysteitä yli kuukauden ja ehdimme jo miettiä, että kai täälä on nyt jokin homepesäkekin vielä  pöllähtänyt ilmoille remonttia tehdessä, kun joka aamu heräämme röörit tukossa! Ei sentään.

Olen välillä ollut aika masentunut ja väsynyt ja potenut huonoa omaa tuntoa siitä, että en olen voinut nauttia ja iloita tästä raskaudesta kuten edellisestä. Olen odottanut vain lopputulosta ja välillä tuntui sekin  ajatus olevan jotenkin hukassa, että raskauden lopputulema on lapsi! Olisin varmaan uponnut murheisiini vallan, ellei koti samaan aikaan olisi ollut niin täynnä elämää: Tytär oli valoa täynnä, se nauru tarttui ja kaikki hassuttelut veivät mukanaan.

Odotuksen aikana tyttö oppi puhumaan, kertomaan mainioita tarinoita, laulamaan pienellä äänellään, pyytämään, että tanssitaan! On yhtä aikaa ollut ihan täydellistä ja samaan aikaan kaikki tuntunut olevan vain vaiheessa, rikki, remontissa, pölyssä, sotkussa, umpisolmussa tai konkurssissa, kuten ovi ja ikkunafirmamme.

Kun olin kolme viimeistä päivää päässyt  töistä kotiin enään taksilla, ja kuunnellut viikkokaudet sekä miehen, neuvolan, että työkavereiden ja esimiehen huolta jaksamisestani ja vauvan voinnista minä luovutin. Olen nyt sairaslomalla ja koitan elää supistusten ehdoilla ja vähä kerrallaan tehdä arkiaskareet välillä huilaillen. Mennään raskausviikolla 28. 

Nyt meillä on osa-aika au pair, jonka kanssa toivoimme pystyvämme selviämään päiväkodista haut, toivomme saavamme vähän apua koti- ja lapsenhoitohommissa etenkin Miehen työmatkaviikkojen aikana ja iltoina joina mies tulee myöhempään töistä. Nyt te huokaisette, että huh ja hyvä, että on vihdoin saatu apua, mutta ihan putkeen ei mennyt: Vielä sattui niinkin, että  tuo kauan odottamamme au pair, jonka avun varaan olimme laskeneet, ja jonka saapumisella olin lodutellut itseäni koko loppu vuoden, ilmoitti kaksi viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olevansa neljännellä kuulla raskaana!  Voitte ehkä kuvitella mitä kaikkea säätöä siitä seurasi, ja mitä kaikkea sellaisen nuoren vieraassa maassa raskaaksi tulevan, ihmisen kanssa tulee vastaan. Niinpä. Välillä, niin kuin tänäänkin, on ollut vähän epäselvää, että kuka tässä on se auttava osapuoli ja kenenkä asioiden hoitamiseen keskitytään!

Summa summaarum. Tässä ollaan ja toivotaan parasta! Opetellaan ottamaan iisisti ja tekemään vain välttämätön. Keskittymään siihen tärkeimpään: olemassa oleviin rakkaisiin ja tähän tulevaan muruseen. Antamaan anteeksi itselleen, ettei ole kaikkivoipa, jaksava, kaunis ja säteilevä. 

Tänään tälläistä, huomenna jotain muuta, erästä lainatakseni.

PS. Tähän ryöpytykseen oli vaikea keksiä kuvaa, mutta johan taisi tulla ne kuuluisat tuhat sanaa ja sitten välähti, että onhan meillä jo lapsesta ihan näköiskuvakin!

Lokakuussa

Kun sitten ultrassa kätilön käsi pysähtyi niin monesti mittailemaan niskapoimua, tiesin, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Meille luettiin todennäköisyysluvut erilaisista kehitysvammoista. Saimme heti lähetteen istukkatutkimukseen seuraavalle viikolle. Veriseulan tuloksia ei jääty edes odottelemaan. Nekin hälyyttivät tosin, kuulimme myöhemmin.


Perheessämme ei juuri nukuttu. Vatsani meni muutamassa päivässä vereslihalle.  Kävin kerran lääkärissä ja sain jotain happoja tasaavaa. Kipu ei hellittänyt ja toisella kertaa todettiin kaikenlisäksi napatyräkin. Mieheni laski todennäköisyyksiä. Iltaisin mietimme elämäämme uusiksi. Lohtua toi, että olimme vaikeassa tilanteessa yhtä mieltä asioista ja osasimme puhua ja surra yhdessä. Emme tosin enää tienneet, oliko tutkimukseen liittyvä keskenmenon riski uhka vai siunaus. Istukkanäytteessä meille kerrottiin, että oli mahdollista, että neula osuisi paikkaan, josta ei saisikaan oikeaa tulosta ja lapsivesinäyte olisi kertonut tarkemman vastauksen. Sitä olisi pitänyt odottaa viikkoja pidempään. Lisäksi kerrottiin, että vaikka kromosominäyte olisi normaali, jäisi vielä mahdollisuus, että lapsella olisi mitä tahansa rakenteellista vikaa vaikeasta sydänviasta aina lieviin rakenteellisiin poikkeuksiin asti. Koitimme kysyä meitä askarruttavista asioista, mutta lääkäri vaikutti jotenkin hämmentyneeltä, eikä halunnut vastata kaikkiin kysymyksiimme. Menimme kotiin odottamaan vastauksia: viikon kuluessa soitetaan jos lapsi on sairas tai jopa elinkelvoton, jos taas tulos on normaali, tulee postissa kirje. Sekin tuntui kidutukselta. Aloin täristä joka kerta kun puhelin soi. Kotiin päästyäni  juoksin postilaatikolle. Aina vaan tyhjä!

Viikon lopulla olin jo turta. Luulin, etten tuntisi mitään oli tulos mitä tahansa. Kun sitten istukkanäytteen tulos saapui normaalina, olin helpottunut. Äärimmäisen helpottunut, vaikka tiesimme, että epätietoisuus vain jatkuisi rakenneultraan asti. Ja loppujen lopuksi siihen asti, kunnes lapsi olisi käsivarsillamme. Eihän mikään koe olisi absoluuttisen varma. Tuntui hirvittävältä odottaa seuraavaa tutkimusta viikolle 20 asti. Tiesin, että silloin, joulun alla, tuntisin jo hänen liikkeensä. Ihmettelin, miten voisin kovettaa itseni ja olla rakastumatta pieneen poikaani. En niin mitenkään.

Syys -lokakuu 2013

Mietin pitkään mitä tästä kerron. Kysyin Mieheltäkin sanonko liikaa. Kiitän ajatuksella kaikista onnen toivotuksista ja otan ne syli auki vastaan. Aloitan tarinaa ja toivon, että sillä on onnellinen loppu.

* * *

Häiden jälkeen tärppäsi heti ja tulin raskaaksi. Jos olisimme ymmärtäneet, että tämä raskaus ei edellisen lailla toisikaan tullessaan euforiaa ja autuutta, olisimme vetäneet hieman happea ja toipuneet ensin lähes vuoden kestäneistä häävalmisteluista, esikoisen päiväkodin aloittamisen, ja miehen työhönpaluun tuomista muutoksista ja tietäen työtilanteeni lykänneet muutamalla kuukaudella "hanketta" jo senkin vuoksi.

Aloin voida voimakkaasti pahoin heti alusta alkaen. Olin niin väsynyt, että silmät pyörivät päässäni. Remontin ja esikoisen vuoksi, minulla ei ollut koskaan aikaa nukkua tai vain huilata. Tyttö oli alkanut valvottaa uudelleen ja heräili kaksi, kolmekin kertaa yössä. Mies ei aluksi voinut ymmärtää miten huonosti voin. Ensimmäisen raskauden alussahan voin hyvin ja pienet raskauden merkit kehossa olivat lähinnä söpöjä ja kertoivat, että jotain oli sentään tekeillä. Olin hehkunut odotuksen onnea ja vihdoin toteutuvaa unelmaani. Ollut pelkkää aurinkoa. Nyt rahjustin tukka likaisena läpi päivien osottaen hetkeä, jolloin saisin painaa pääni tyynyyn.

Tuntui hirveältä, että minua koitti hoivata kaksivuotiaani. Hän toi huolestuneet pikkukasvot lähelle omiani  "Äiti pipi?",hän kyseli ja ehdotteli "Äiti nukkumaan". Koitin pitää salaisuuteni töissä. Itkeskelin monta kertaa päivässä ja tuntui, että siinä kiireessä samointein esiin pullahtaneen vatsani, huonovointisuuden ja vessaitkujen peittely oli uuvuttavaa. Ja kotona piti sielläkin salailla huonoa oloaan, ettei lapsi huolestuisi. Vasta illalla vuoteessa sai olla onneton.  Minäkun luulin olevani kuin luotu odottamaan. Se oli viimeksi ollut elämäni onnellisinta aikaa. Aloin ajatella, että jokin on huonosti.

* * *

Katson pihan alppiruusua. Lehdet luimussa se sinnittelee koko pitkän talven pakkasessa syksyllä tekemänsä nuput valmiina. Odottaen kesää. Miten se on mahdollista, että se pitää ne hengissä kevääseen, vaikka saa niskaansa lumitaakan tai vielä pahempaa palelee vailla lumivaippaa pakkasen paukkuessa? Mikä saa sen selviämään, kun särkynyt sydän, ruohosipuli ja akileija sen juurella lakastuvat?

Odotus

Meille odotetaan toiveikkaana vauvaa.

Toisia pieniä töppösiä tuomaan elämää vanhaan taloon.

Vähän ja pienestä kerrallaan

 

Minulla on ollut ikävä tänne. Ihan joka päivä. Joku päivä kerron vielä miksi voimat oli niin vähissä, että pitkän ja vaivaannuttavan hiipumisen jälkeen pakenin vain arvontojen taakse ja sitten blogi hiljeni kokonaan. Mutta nyt en ryhdy liian kunnianhimoisiin suuriin kirjoituksiin, tahdon vain ryömiä esiin kiven alta. Vähän kohmeessa kuin sisilisko kivikosssa aivastan kohti aurinkoa.