Ennen juhlia

Luulen, että se on globaali ilmiö. Se että juhliin laittautuessa aina tulee kiire. Tulee, vaikka aloittaisi kuinka ajoissa. Ja varsinkin tulee, jos on valmis ennen aikojaan. Silloin sitä ryhtyy tekemään jotain ihan muuta, vaikka kastamaan kukkia, ja petollista kyllä, yhtäkkiä on taas kiire!

Minulle juhlia edeltävä loppupaniikki on tuttu tunne jo lapsuudenkodista. Nykyään koitan tehdä kaikki mahdolliset valmistelut etukäteen, jotta vaikkapa sukkuhousujen rikkoutuminen loppumetreillä ei laukaisisi paniikkia. Mies on onneksi nopea, mutta rauhallinen. Tapaa istua valmiina lähtökuopissa keinustuolissa, viinilasi kädessä, ja antaa minun rauhassa juoksennella edes takaisin kysellen "Laitanko nämä vai nämä?" Viimeisenä aina vielä muistetaan, että koirakin pitää viedä ulos.

Näissä häissä meillä oli mainio etkopaikka, ihan vastapäätä Pikkupalatsia. T oli sinne leiponut piiraat ja kakun marinoiduin päärynöin koristeltuna (huokaus). Sinne asti kun oltiin selvitty, saatiin me naiset vielä rauhassa tälläytyä lisää (lue: loputtomiin). Sovitella ystävän uhkeaa puuhkaa. Maistella portviiniä ja virittäytyä tunnelmaan. Ja vaikka juhlatalo näkyi ikkunasta oli viimeiset minuutit silti kalliit.

Puutalossa

Ajoimme iltamyöhällä Tampereelta kotiin. Hieman väsähtäneenä edellis illan häistä. Eteisessä vastaan puski vanhan talon tuoksahdus. Vanha puutalo. Kaksi päivää asumatta ja sen haistaa. Aukaisimme kaikki ovet viileän kosteasta ulkoilmasta huolimatta.

Päätin ostaa vaatekaappeihin setripuisia noppia raikastamaan. Mutta mitä vielä? Olemme jo lisänneet ilmanvaihtoa tekemällä hormiin räppänän. Nyt en jaksa ajatella. Levittelen kasvonaamion ja kiipeän löylyyn. Viikonlopun tavarat saavat jäädä eteiseen kasalle. Tahdon rauhoittua ennen työviikkoa. Lukea hetken hyvää kirjaa.

Mikä tuuri

Löysin eurolla ison miesten neuleen. Se oli ohutta laatuvillaa ja lempi väriäni. Heitin kahdesti pesukoneeseen, jotta vähän tiivistyisi. Levitin lattialle ja silmäilin, miten saisin siitä kaikki osat käyttöön. Siksakkailin myssyn ja lapaset hihoista. Helmasta teen polvipituisen villahameen. Ja vielä saan jotain pientä lopuista. Olen tyytyväinen tähän!

Kävin varkaissa

Takapihan ovelle kerääntyneitä lipokkaita. Lipokkaita tarvitaan. Niillä haetaan yrttimaalta ruohosipulia ja basilikaa, niillä juostaan keräämään pyykit kun taivas mustuu.



Nappasin Vilijonkalta värin. Ihan tosta noin vain oma-aloitteisesti tartuin, ilman mitään kiertävää haastetta. Ehdin jo hälle kommentoidakin vähän samaan sävyyn, mutta tässä siis

PUNAINEN

Heti aamulla lepuutin silmiäni punaisissa puukengissäni. Kun jotain mieluisaa löydän, jaksan katsella sitä. Juhlamekkojanikin roikkuu esillä ihan vain siksi, että niille on liian harvoin käyttöä. Nautiskelen niistä ohi kulkiessani.

Mutta noita punaisia kenkiä tahtoisin käyttää! Harmittelen, että punainen on niin vaikea väri hyväksyä muihin vaatteisiin, ja sitten päinvastoin, oikein rakastan punaisia kenkiä. Niitä minulla on neljät. (Ja jos kehtaisin, ostaisin vielä Camperin punaiset korkkaritkin samanlaiset kuin jo hyviksi havaitut ruskeat.)

Loppukesästä hankityt punaiset perinteiset puukengät myöhästyivät ulkokaudelta, mutta parempana pysyvät, jos vasta keväällä otan ne ulkokäyttöön. Sisällä niillä on vaikea kulkea meidän jyrkissä rappusissa, mutta koitan hidastaa kurvissa, sillä kopisevat energisesti ja piristävät silminnähden. Vaan jotain niiden pariksi pitäisi olla...jokin toinen punainen läikkä.

Olen nyt kulkenut isossa kudotussa kolmiohuivissa, mutta ei ole täydellinen. On liian lähellä kasvoja. Ideoita?

Takki ja muita tarinoita

Takki on yhdeksän vuotta vanha. Kun kääntää sen saumoja, näkee alkuperäisen värin. Värin joka sai kasvoni hehkumaan ja johon kiinnyin. Ostin sen Portugalista silloisen avopuolison nihkeästä asenteesta huolimatta. Ja rakastin ensinmäisestä päivästä alkaen. Tuo takki keräsi paljon muistoja, ja vaikka olen ulkoiluttanut sitä nyt harvemmin, sen ollessa jo lähes läpihiutunut, tulen hyvälle tuulelle yhä joka kerta kun puen sen päälle. Ja vetoketju, tuo tärkein vimpain, toimii yhä.

Ostan vaatteita aina puuskittain. Joko en löydä mitään tai sitten löydän monta. Samalla reissulla, samasta kaupasta, ostin yhtä rakastetun ja käytetyn nahkavyön. Ostin vielä ohuen ohuen kudotun myssynkin ja poru meinasi päästä kun se myssy vuotta myöhemmin taisi tipahtaa johonkin valomerkin aikaiseen tungokseen yökerhon tuulikaapissa.

Nykyään minulla on kaksi liikettä, joista ostan melkein kaiken, mitä Suomesta ostan. Ruotsalaisia molemmat. Osaavat tehdä mallit istuviksi skandinaavisille sutjakoille ja pitkäselkäisille.

Ihailen entisaikojen pukeutumista. Silloin vaatteet tehtiin omassa maassa oman maan kansalaisten mitoilla tai peräti teetettiin. Ostettiin vähän mutta ikuista. Silloin kiinnitettiin huomiota nimen omaan leikkauksiin. Vyotärö oli vyotärön kohdalla, eikä jossain lapojen alla. Muotolaskokset kohdillaan. Nyt kaikkien oletetaan menevän samaan muottiin. Olen teettänyt ulkomailla muutamia vaatteita ja ollut tyytyväinen. Istuu. Niitä hoidan. Säilytän pukupussissa ja pesen pienet tahrat käsin.

* * *

Yhä se on olkapäällä tuo kummajainen, josta eilen kirjoitin, mutta tiedän sen kutistuvan. Tiedän, ettei se elä minussa tai minusta ja se haukkoo jo henkeään. Kun en anna sille pilleripurkista lisää ravintoa se näivettyy pois.

Hulluutta

Olen käynyt mieleni mustalla puolella. Olen tuntenut oloni niin hallitsemattomaksi, että, olen kirkaasti tajunnut, miten pieni matka hulluuteen on. Tuossa se on ihan askeleen päässä. Kuka nyt sattuukin sinne päin horjahtamaan. Joskus se voi olla ihan pienikin töyttäisy. Mikä nyt kenellekin on liikaa.

Meistä ulkopuolisista voi joskus näyttää, että jonkun elämä on ollut ihan sietämättömän kuoppainen. Surua ja kurjuutta täynnä. Että jollekulle on osunut kantaakseen enemmän, kuin on kohtuullista. Mikä siinä on, että joku sellainen vain jaksaa ja selviää siitä kasvattamatta kuorta. Pysyy lämpimänä. Ja joku toinen ei. Joku toinen ylittää sen rajan, jota normaalina ja terveenä pidetään, lopullisesti tai tilapäisesti, taakkansa rasittamana tai ilman, että mitään näkyvää syytä on osoittaa. Ehkä jollakulla vain on joku, tai jokin, joka pitää elämän reunassa kiinni ja toisella ei.

* * *

Odotan, että jo puhjenneeseen kystaan määrätyn hormonikuurin vaikutus elimistössäni loppuu, ja murheet ja huolet palaavat taas entisiin mittasuhteisiinsa. Niihin suhteisiin, joita pystyn hallitsemaan. Että erotan taas todelliset uhat peloistani.

Että, pystyn katsomaan peiliin ilman paheksuntaa. Lakkaan tuntemasta itseni rumaksi ja lihavaksi, vaikka vaaka näyttää, että olen viikossa parissa laihtunut entisestäni kaksi kiloa. Etten säti miestä vain siksi, että minusta tuntuu, ettei hän voi minusta välittää.

* * *

Jouduin jättämään kauan odottamani retken väliin, jäämään kotiin lepäämään ja rauhoittumaan. Flunssan uuvuttama kehoni ja mieleni vain teki viikkojen piiskaamisen jälkeen tenän. Ja pääni alkoi olla niin rikkinäinen, että minä, jolta päätöksenteko syntyy yleensä vauhdissa, en enää kyennyt tavallisiin "kyllä vai ei" ratkaisuihin. Loppuun asti, vielä kun näin auton pihassa, ajattelin valmiiksi pakattua laukkuani ja suunnittelin mukaan ryntäämistä. Niin epäreilulta ja pelottavalta kotiin jääminen tuntui.

Nyt kun olen täälä, ja sain luovuttua kaikista odotuksista, huomaan, että alan rauhoitua. Itku loppui. Ehkä jaksan hetkeksi puutarhaan. Vaikka poimimaan ruskan punertamia maksaruohoja. Etsin jo muutaman kerran kameraani, unohtaen, että lähetin sen matkaan, jotta saisin kuvakertomuksen.

* * *

En voi olla lähettämättä synkkiä ajatuksia lääkärille. Hänelle, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa epäilyksiäni, että hormonikuuri suistaa minut raiteiltaan. Oliko se oikeesti tarpeellinen tai ainoa hoitomuoto? Eikö noita kystia nyt ole tullut ja mennyt maailman sivu, ilman että vähemmän herkät edes huomaavat?