Rokulipäivä

Lastenhuone on kaivannut jotain rauhoittavaa pintaa.
Sutasin vähän maalia pintaan. Päikkäriaikaan tottakai.

Kunnes valoverhot saadaan pikku sirkusapina saa nukkua teltassa aamun säteiltä suojassa.

Olen touhunnut valtavasti viime viikkoina. Sisällä ja ulkona. Ommellut, korjannut, maalannut ja  suunnitellut. Lisäksi tuntuu, että joka päivä on siivouspäivä ja pyykkipäivä. Vähän olen liikaakin puskenut menemään.

Rokulipäivä. Sellainen oli eilinen. Unelias ja hidas. Niin unelias, että en saanut edes tätä postausta ulos. Yö myöhään asti sitä pyörittelin. Mies lähti viimeiselle työmatkalle ennen lomaa ja me torkuimme lapsen kanssa lähes yhteentoista somasti vierekkäin patjalla lattialla. Hän siinä vähän välillä konttaili ja touhusi, minä katselin lattiapatjaltani. Sitten Lapsi nukkui pitkänpitkät ekat päikkärit ja päivemmällä suorastaan kerjäsi taas unipussiin ja nukahti samantien.

Minä menin ekoilla päikkäreillä raikkaasen sateiseen puutarhaan. Saksin siellä pensaita, kuljeskelin, haaveilin ja suunnittelin. Kaipaan puutarhaan kokoajan. Pihatöitä on ollut vähän haastavaa toimittaa, kun lapsi syö kaiken minkä näkee. Usein laitankin suurinpiirtein jo saappaatkin jalkaan, ennenkuin kippaan lapsen unille ja syöksyn sitten itkuhälytin taskussa ulos päikkäreiden aikaan. Siinä meinaa kyllä jäädä lounaat usein väliin.

Päivä alkoi oikeastaan vasta illalla meille. Saatiin kylään kivat rennot naapurit kivenheiton päästä.

Eilen yöllä, hämärissä, piipahdin vielä kukkia poimimaan. Olisin toivonut voivani seistä siellä loputtomiin...no ainakin kunnes hyttyset löytäisivät minut. Valvoskelin kahteen. Mikähän siinä on, että kun mies on matkoilla, minä aina valvon? Ehkä olen niin kakara, että tarvitsen jonkun, joka komentaa petiin. Samaan aikaan kun toista on ikävä, yksinkin on ihana olla. Valvoa hiljaisuudessa.